perjantai 10. syyskuuta 2010
tiistai 7. syyskuuta 2010
sunnuntai 5. syyskuuta 2010
Kevät = kesä
Tänään ollaan oltu kuusi viikkoa maailman toisella laidalla. Kesäaika alkoi aamulla, joten aikaeroa Suomeen on tällä hetkellä vain tunnin verran. Virallisesti täällä alkoi kevät syyskuun ensimmäisenä päivänä, mutta kevät ei kyllä ole lähelläkään meidän kevättä. Päivisin on jo niin kuuma, että mielummin ottaa taksin kuin kävelee kaupungille vajaan 10 minuutin matkan. Ja aamuisin on ihana sujahtaa mekkoon.
Koulu jatkui virkistävän loman jälkeen maanantaina. Oli mukava palata arkeen ja nähdä tutut ihmiset koulun käytävillä. Tunneilla opimme mainostoimiston eri osastoista ja tutkivasta journalismista. Opettajamme oli itse tehnyt journalismin kovinta lajia aikaisemmin, kun työskenteli valtion yleisradioyhtiö NBC:lle. Valokuvauksen kurssille meidän piti kertoa suhteestamme Heroes' Day:hin, jota vietetään täällä vuosittain 26. elokuuta. Otimme muutamat kuvat ja kirjoitimme, mitä me ajattelemme päivästä, jolloin kunnioitetaan Namibian itsenäisyyssodan alkamista vuonna 1966 ja siinä taistelleita. Minun valokuvani symboloivat erilaisia ihmisiä, jotka elävät yhdessä sekä taivasta, johon sielu jatkaa matkaansa maallisen elämän jälkeen. Tytti kuvasi oman itsenäisyytensä kehittymistä vuosien takaisilla kuvilla, joita hän löysi tietokoneensa uumenista.
Torstaina kävimme katsomassa kahden namibialaisen nuoren naisen lyhytelokuvan nimeltä Kamelthorns. Elokuva kertoi kahdesta nuoresta tytöstä, parhaista kaveruksista, jotka pakenevat todellisuutta ja etsivät itseään. Erityistä leffassa oli se, että sen avulla kerättiin rahaa koko pitkän elokuvan filmaamiseen. Fundraiser oli valmistettu amerikkalaisten tuottajien ja rahoittajien avustuksella ja nyt tytöt halusivat filmata koko käsikirjoituksen mukaisen tarinan. Tällä lyhyellä pätkällä he yrittävät vakuuttaa rahoittajia ja osallistuvat kansainvälisiin elokuvakilpailuihin julkisuuden ja rahan toivossa. Saimme Tytin kanssa puhtia ja kannustusta omaa dokumenttiamme varten. Haluamme tehdä yhtä hienoa, tai hienompaa, jälkeä ja päätimme yrittää keskittyä dokkarissamme kuvakerrontaan.
Perjantaina marssimme kampaajalle, sillä voimakas aurinko ja kuiva ilma ovat hiuksille stressin paikka. Ensimmäinen, nuorin nainen pesi hiuksemme, keski-ikäinen omistaja tasoitti ja vanhin lady föönasi mulle kauniit kiharat. Tytti oli suoraan kuin Thelmasta ja Louisesta pallomaisella muotoilulla. Illalla menimme katsomaan stand up:ia, mutta emme oikein ymmärtäneet nigger-huumoria. Onneksi pääsimme klubille tanssimaan loppuillasta.
Täällä on muutenkin hyvin erilainen huumori. Meidän ironia ja sarkasmi ei pure paikallisiin alkuunkaan. Saammepahan sitten Tytin kanssa nauraa kaksin kerroin, ensiksi vitsillemme ja sitten höpsöille kavereille, jotka eivät tajua meitä. Olemme tienanneet monta lisävuotta sillä naurulla, jota täällä olemme ilmoille pääställeet.
Erilainen kulttuuri näkyy myös siinä, miten naiseen suhtaudutaan. Valkoinen nainen on jotain ihmeellistä ja joka kerta kadulla kävellessä saa tervehtiä vastaantulevia miehiä ja teeskennellä, että ei huomaa perään kääntyviä päitä. Useasti olemme kyselijöille valehdelleet, että emme muista puhelinnumeroitamme. Tässä kännyköiden luvatussa maassa saisi muuten olla koko ajan olla vastaamassa mitä kuuluu? -viesteihin. (Kännykkäliittymä maksaa 3 euroa viikossa ja siihen sisältyy muun muassa 700 ilmaista tekstaria). Tällä viikolla olen ensimmäistä kertaa toivonut olevani vain Saara, joka saisi olla rauhassa. Mieletön määrä huomiota saa meidän päät ihan pyörälle!
Eilen olimme kuuntelemassa zambialaista hiphopia ja kunhan Tytin pyykit ovat pyörineet lähdemme Suomitytöille syömään pannukakkua.
Mukavaa oloa sinne syksyn keskelle! Halit. Saara
Koulu jatkui virkistävän loman jälkeen maanantaina. Oli mukava palata arkeen ja nähdä tutut ihmiset koulun käytävillä. Tunneilla opimme mainostoimiston eri osastoista ja tutkivasta journalismista. Opettajamme oli itse tehnyt journalismin kovinta lajia aikaisemmin, kun työskenteli valtion yleisradioyhtiö NBC:lle. Valokuvauksen kurssille meidän piti kertoa suhteestamme Heroes' Day:hin, jota vietetään täällä vuosittain 26. elokuuta. Otimme muutamat kuvat ja kirjoitimme, mitä me ajattelemme päivästä, jolloin kunnioitetaan Namibian itsenäisyyssodan alkamista vuonna 1966 ja siinä taistelleita. Minun valokuvani symboloivat erilaisia ihmisiä, jotka elävät yhdessä sekä taivasta, johon sielu jatkaa matkaansa maallisen elämän jälkeen. Tytti kuvasi oman itsenäisyytensä kehittymistä vuosien takaisilla kuvilla, joita hän löysi tietokoneensa uumenista.
Torstaina kävimme katsomassa kahden namibialaisen nuoren naisen lyhytelokuvan nimeltä Kamelthorns. Elokuva kertoi kahdesta nuoresta tytöstä, parhaista kaveruksista, jotka pakenevat todellisuutta ja etsivät itseään. Erityistä leffassa oli se, että sen avulla kerättiin rahaa koko pitkän elokuvan filmaamiseen. Fundraiser oli valmistettu amerikkalaisten tuottajien ja rahoittajien avustuksella ja nyt tytöt halusivat filmata koko käsikirjoituksen mukaisen tarinan. Tällä lyhyellä pätkällä he yrittävät vakuuttaa rahoittajia ja osallistuvat kansainvälisiin elokuvakilpailuihin julkisuuden ja rahan toivossa. Saimme Tytin kanssa puhtia ja kannustusta omaa dokumenttiamme varten. Haluamme tehdä yhtä hienoa, tai hienompaa, jälkeä ja päätimme yrittää keskittyä dokkarissamme kuvakerrontaan.
Perjantaina marssimme kampaajalle, sillä voimakas aurinko ja kuiva ilma ovat hiuksille stressin paikka. Ensimmäinen, nuorin nainen pesi hiuksemme, keski-ikäinen omistaja tasoitti ja vanhin lady föönasi mulle kauniit kiharat. Tytti oli suoraan kuin Thelmasta ja Louisesta pallomaisella muotoilulla. Illalla menimme katsomaan stand up:ia, mutta emme oikein ymmärtäneet nigger-huumoria. Onneksi pääsimme klubille tanssimaan loppuillasta.
Täällä on muutenkin hyvin erilainen huumori. Meidän ironia ja sarkasmi ei pure paikallisiin alkuunkaan. Saammepahan sitten Tytin kanssa nauraa kaksin kerroin, ensiksi vitsillemme ja sitten höpsöille kavereille, jotka eivät tajua meitä. Olemme tienanneet monta lisävuotta sillä naurulla, jota täällä olemme ilmoille pääställeet.
Erilainen kulttuuri näkyy myös siinä, miten naiseen suhtaudutaan. Valkoinen nainen on jotain ihmeellistä ja joka kerta kadulla kävellessä saa tervehtiä vastaantulevia miehiä ja teeskennellä, että ei huomaa perään kääntyviä päitä. Useasti olemme kyselijöille valehdelleet, että emme muista puhelinnumeroitamme. Tässä kännyköiden luvatussa maassa saisi muuten olla koko ajan olla vastaamassa mitä kuuluu? -viesteihin. (Kännykkäliittymä maksaa 3 euroa viikossa ja siihen sisältyy muun muassa 700 ilmaista tekstaria). Tällä viikolla olen ensimmäistä kertaa toivonut olevani vain Saara, joka saisi olla rauhassa. Mieletön määrä huomiota saa meidän päät ihan pyörälle!
Eilen olimme kuuntelemassa zambialaista hiphopia ja kunhan Tytin pyykit ovat pyörineet lähdemme Suomitytöille syömään pannukakkua.
Mukavaa oloa sinne syksyn keskelle! Halit. Saara
sunnuntai 29. elokuuta 2010
Tytin mietteitä kevätlomailusta
Aweh ja terveisiä kuivasta ja kosteasta Namibiasta!
Kevätloma on nyt sit rullattu loppuun ja aika on lentänyt kuin siivillä. Oltiiin tiistaista torstaihin Sossusvleissä katsomassa aivan upeita hiekkadyynejä. Tuota punaista, hienoa hiekkaa oli silmänkantamattomiin, ja dyynien kiipeäminen tuossa hiekassa oli hankalaa mutta palkitsevaa.
Lähdimme kohti Sossusvleitä tiistaiaamuna. Reissaajia oli yhteensä 10, eurooppalaiset enemmistönä. Tiistaipäivä meni pääosin autossa istuessa ja maisemia katsellessa. Päästyämme Sossusvlein tuntumaan pystytimme teltat leirintäalueelle ja katselimme upeaa auringonlaskua. Oli mieletöntä huomata, miten nopeasti se mollukka taivaanrantaan tipahti - vaikka äiti on sanonut ettei aurinkoon saa katsoa niin näin sen kuitenkin sekunneissa painuvan taivaanrannan taa.
Keskiviikkoaamuna herätys oli todella aikainen - klo 4.30 nousimme ylös, pesimme hampaat ja lähdimme autolla kohti Sossusvlein porttia odottamaan auringonnousua. Oli hyvin afrikkalainen aikataulu kyseisellä portilla aueta - sossusvlei oli auki from sunrise to sunset. Ensimmäisenä etappina meillä oli dyyni 45, jonka huipulle suurin osa ryhmästämme kiipesi ihailemaan maisemia. Itse jäin puolitiehen, koska halusin yskäni takia säästellä voimiani tulevalle 6km vaellukselle.
Kun viimeisetkin reissaajat tulivat alas dyyniltä, söimme aivan järjettömän ison aamupalan. Pekonia, kananmunia, mysliä, jugurttia ja leipää.. Onneksi saatiin tankata kunnolla, koska 6km reissu dyynejä ulos alas vei voimat ihan huolella! Oppaamme kertoi kaikista upeista puista ja eläimistä, kun kävelimme luonnonhelmassa. Rankin etappi koko reissulla oli viimeisen dyynin päälle kiipeäminen.. En meinannut millään päästä huipulle ja olin varma että kuolen, mutta onneksi Saara ja Sini tsemppasivat ja huusivat mulle huipulta, että mun on pakko päästä ylös ja katsoa ne upeat maisemat mitkä siellä odottivat! Ja kyllä, kiipeäminen oli todellakin worth it!! Huipulta näkyi kauas kuoleman laaksoon, ja ihana tuulenvire puhalsi kasvoihin ja hiuksiin. AH! Tunsin itseni niin pieneksi ajatellessani, miten luonto onkaan moiset dyynit muovannut.
Vaelluksen jälkeen osa porukasta jäi vielä kiipeämään Crazy Dunelle, mutta mä liityin porukkaan joka palasi bussille syömään lounasta. Olo oli mitä mahtavin päivän aherruksen jälkeen! Lounaan jälkeen lähdimme vielä katsomaan kanjonia, joka oli myös aivan uskomaton. Viimeistenkin nähtävyyksien jälkeen palasimme leirintäpaikallemme, ja suihku sinitaivaan alla tuntui mitä mainioimmalta! Illallisen jälkeen menin vielä parille rentouttavalle oluelle jenkkisotilaan ja ranskalaisjournalistin kanssa, minkä jälkeen uni teltassa maistui makoisalta.
Kun tortaina iltapäivällä saavuimme takaisin puccinille, ei mennyt kuin puolisen tuntia kun puhelimeni soi. Yksi meidän koulukavereistamme soitti ja sanoi, että opettajamme (josta kirjoitin viime blogimerkinnässä) kutsui meidät luokseen illalliselle!! Oltiin Saaran kanssa ihan äimänä - luultiin että tää nainen vihaa meitä! Noh päätettiin ostaa opettajallemme pullo viiniä viemisiksi, mutta koska oli Heroe's day, paikallinen pyhäpäivä, ei alkoholia voinut ostaa. Päädyimme siis ostamaan keksipaketin. Koulukaverimme Sakeus kuitenkin vähän ajan päästä soitti ja sanoi että suunnitelmat muuttuivat, menisimmekin hänen luokseen, jonne opettaja myös tulisi.
Ilta oli todella mukava, menimme Sakeuksen kotiin Katuturaan, grillasimme ja kuuntelimme musiikkia. Päästiin Saaran kanssa ihan hommiin asti, leikattiin lihaa ja maustettiin makkaroita. Grilliporukkaan loppujen lopuksi liittyi myös muita Sakeuksen kavereita ja naapureita, ja kaikilla oli hauskaa!
Perjantai-iltana lähdettiin Annun ja hänen kaverinsa Jennin kanssa Wine Bariin muutamalle viinilasilliselle. Sieltä matkamme jatkui paikalliselle klubille, missä mä tanssin itsestäni kaikki mehut :) Saara ja pari muuta lähti aiemmin kotiin, mutta mä tapani mukaan löysin itseni taas jatkoilta.. Oli hauskaa matkustaa avolava-auton lavalla, vaikka hiukan jännitti että mitäs tästä seuraa! Turvallisesti kuitenkin pääsin jatkoille ja jatkoilta syömään Kapanaa, joka on siis paikallista "krapulaherkkua". Mietin Kapanaa napsiessani että ei varmasti olisi laillista suomessa - paikalla lojui nyljettyjä eläimiä, ja miehet hakkasivat lihoja kirveellä pienemmiksi paloiksi, jotta ne pystyi laittamaan grilliin. Itse olin myös aikamoinen nähtävyys kyseisellä paikalla, ainoana valkoisena sain paljon katseita ja jutteluita osakseni. Yhdessä vaiheessa mussa roikkuikin kolme paikallista kundia, kukin yrittämässä saada mua omaan matkaansa.
Tuntuu ihan käsittämättömältä mennä huomenna taas kouluun. Viikko lomaa tuntui kuitenkin niin älyttömän pitkältä ja rentouttavalta, ettei vielä haluaisi jatkaa opiskelua. Onneksi meidän tunnit on illalla, niin ei heti aamusta tarvitse vielä virittäytyä koulutunnelmiin.. :)
Kevätloma on nyt sit rullattu loppuun ja aika on lentänyt kuin siivillä. Oltiiin tiistaista torstaihin Sossusvleissä katsomassa aivan upeita hiekkadyynejä. Tuota punaista, hienoa hiekkaa oli silmänkantamattomiin, ja dyynien kiipeäminen tuossa hiekassa oli hankalaa mutta palkitsevaa.
Lähdimme kohti Sossusvleitä tiistaiaamuna. Reissaajia oli yhteensä 10, eurooppalaiset enemmistönä. Tiistaipäivä meni pääosin autossa istuessa ja maisemia katsellessa. Päästyämme Sossusvlein tuntumaan pystytimme teltat leirintäalueelle ja katselimme upeaa auringonlaskua. Oli mieletöntä huomata, miten nopeasti se mollukka taivaanrantaan tipahti - vaikka äiti on sanonut ettei aurinkoon saa katsoa niin näin sen kuitenkin sekunneissa painuvan taivaanrannan taa.
Keskiviikkoaamuna herätys oli todella aikainen - klo 4.30 nousimme ylös, pesimme hampaat ja lähdimme autolla kohti Sossusvlein porttia odottamaan auringonnousua. Oli hyvin afrikkalainen aikataulu kyseisellä portilla aueta - sossusvlei oli auki from sunrise to sunset. Ensimmäisenä etappina meillä oli dyyni 45, jonka huipulle suurin osa ryhmästämme kiipesi ihailemaan maisemia. Itse jäin puolitiehen, koska halusin yskäni takia säästellä voimiani tulevalle 6km vaellukselle.
Kun viimeisetkin reissaajat tulivat alas dyyniltä, söimme aivan järjettömän ison aamupalan. Pekonia, kananmunia, mysliä, jugurttia ja leipää.. Onneksi saatiin tankata kunnolla, koska 6km reissu dyynejä ulos alas vei voimat ihan huolella! Oppaamme kertoi kaikista upeista puista ja eläimistä, kun kävelimme luonnonhelmassa. Rankin etappi koko reissulla oli viimeisen dyynin päälle kiipeäminen.. En meinannut millään päästä huipulle ja olin varma että kuolen, mutta onneksi Saara ja Sini tsemppasivat ja huusivat mulle huipulta, että mun on pakko päästä ylös ja katsoa ne upeat maisemat mitkä siellä odottivat! Ja kyllä, kiipeäminen oli todellakin worth it!! Huipulta näkyi kauas kuoleman laaksoon, ja ihana tuulenvire puhalsi kasvoihin ja hiuksiin. AH! Tunsin itseni niin pieneksi ajatellessani, miten luonto onkaan moiset dyynit muovannut.
Vaelluksen jälkeen osa porukasta jäi vielä kiipeämään Crazy Dunelle, mutta mä liityin porukkaan joka palasi bussille syömään lounasta. Olo oli mitä mahtavin päivän aherruksen jälkeen! Lounaan jälkeen lähdimme vielä katsomaan kanjonia, joka oli myös aivan uskomaton. Viimeistenkin nähtävyyksien jälkeen palasimme leirintäpaikallemme, ja suihku sinitaivaan alla tuntui mitä mainioimmalta! Illallisen jälkeen menin vielä parille rentouttavalle oluelle jenkkisotilaan ja ranskalaisjournalistin kanssa, minkä jälkeen uni teltassa maistui makoisalta.
Kun tortaina iltapäivällä saavuimme takaisin puccinille, ei mennyt kuin puolisen tuntia kun puhelimeni soi. Yksi meidän koulukavereistamme soitti ja sanoi, että opettajamme (josta kirjoitin viime blogimerkinnässä) kutsui meidät luokseen illalliselle!! Oltiin Saaran kanssa ihan äimänä - luultiin että tää nainen vihaa meitä! Noh päätettiin ostaa opettajallemme pullo viiniä viemisiksi, mutta koska oli Heroe's day, paikallinen pyhäpäivä, ei alkoholia voinut ostaa. Päädyimme siis ostamaan keksipaketin. Koulukaverimme Sakeus kuitenkin vähän ajan päästä soitti ja sanoi että suunnitelmat muuttuivat, menisimmekin hänen luokseen, jonne opettaja myös tulisi.
Ilta oli todella mukava, menimme Sakeuksen kotiin Katuturaan, grillasimme ja kuuntelimme musiikkia. Päästiin Saaran kanssa ihan hommiin asti, leikattiin lihaa ja maustettiin makkaroita. Grilliporukkaan loppujen lopuksi liittyi myös muita Sakeuksen kavereita ja naapureita, ja kaikilla oli hauskaa!
Perjantai-iltana lähdettiin Annun ja hänen kaverinsa Jennin kanssa Wine Bariin muutamalle viinilasilliselle. Sieltä matkamme jatkui paikalliselle klubille, missä mä tanssin itsestäni kaikki mehut :) Saara ja pari muuta lähti aiemmin kotiin, mutta mä tapani mukaan löysin itseni taas jatkoilta.. Oli hauskaa matkustaa avolava-auton lavalla, vaikka hiukan jännitti että mitäs tästä seuraa! Turvallisesti kuitenkin pääsin jatkoille ja jatkoilta syömään Kapanaa, joka on siis paikallista "krapulaherkkua". Mietin Kapanaa napsiessani että ei varmasti olisi laillista suomessa - paikalla lojui nyljettyjä eläimiä, ja miehet hakkasivat lihoja kirveellä pienemmiksi paloiksi, jotta ne pystyi laittamaan grilliin. Itse olin myös aikamoinen nähtävyys kyseisellä paikalla, ainoana valkoisena sain paljon katseita ja jutteluita osakseni. Yhdessä vaiheessa mussa roikkuikin kolme paikallista kundia, kukin yrittämässä saada mua omaan matkaansa.
Tuntuu ihan käsittämättömältä mennä huomenna taas kouluun. Viikko lomaa tuntui kuitenkin niin älyttömän pitkältä ja rentouttavalta, ettei vielä haluaisi jatkaa opiskelua. Onneksi meidän tunnit on illalla, niin ei heti aamusta tarvitse vielä virittäytyä koulutunnelmiin.. :)
Kevätloman ihmeitä
On mennyt monta päivää siitä, kun on blogattu tänne meidän kuulumisia.
Päällimmäisenä on mielessä koti-ikävä, joka iski eilen ihan puun takaa ja aika kovaa. On ihana kuulla teidän ääni puhelimessa tai lukea teidän lähettämiä viestejä. Niistä tulee hyvä mieli ja ne saa kaipaamaan kotiin. Jos ei elämässä olisi ketään tai mitään mitä kaivata, voisi kysyä mitä järkeä sitten koko elämässä on. Mun mielestä ei mitään. Onneksi siis voin itkeä koti-ikävää ja kokata tänään Tytin kanssa makaroonilaatikkoa ja juoda maitoa. Aivan niin kuin kotona. Löydettiin kaupasta myös hapankorppuja ja kunnon suklaata. Tänä iltana herkutellaan ja katotaan leffaa ja nyyhkitään. Ihanaa!
Viime viikon parantelin itseäni keuhkoputkentulehduksesta. Ääni meni, mutta onneksi korvat toimivat, niin saatoin kuunnella Tytin tarinoita ja sitten lueskelin kirjaa. Yritän lukea mahdollisimman hitaasti, jotta suomenkielinen kirja ei loppuisi koskaan. Onneksi parannuin tämän viikon kevätlomaksi!
Tiistaina lähdettiin retkelle Sossuvleihin, Windhoekista noin 400 kilometriä lounaaseen. Tiistai köröteltiin kymmenen hengen porukan kanssa autossa pitkin vuoren rinteitä ja ahmittiin uskomatonta maisemaa. Äkkiä vuoret vaihtuivat savanniksi ja yhtäkkiä olikin näkyvissä pelkkää hiekkaa. Nimismiehenkiharaisella tiellä pomppiessamme bongasimme maisemassa yhden seepran, useita springbookeja ja aavikkokettuja. Mun kroppa laittoi vähän hanttiin pitkästä matkustuksesta ja matkapahoinvoinnin nukahdin tumput kädessä lämpimän makuupussin sisälle. Seuraavana aamuna herätys oli kello 4.30. Täysikuu ja tähdet valaisivat matkaamme, kun ajoimme vajaat kaksi tuntia Dyyni 45:lle Sossuvlein tuntumaan. Silmänkantamattomiin korkeita dyynejä, jotka olivat uskomattoman punaisia. En ollut koskaan osannut kuvitella, että luonnossa saattaisi olla jotain niin kaunista kuin terracotan värinen syvä punainen hiekka! Ruskean kymmenet eri sävyt, puhtaan sininen taivas ja sitkeät puut piirtyivät muistiin ikiajoiksi.
Kiipesimme dyyni 45:lle 250 metrin korkeuteen ja tunsimme olevamme maailman huipulla. Varpaita ahdisti, kun hiekka työntyi kenkiin aamutuiman koleassa ja tuulisessa säässä. Tankkasimme kunnon aamupalan, mysliä, munia ja pekonia ja jatkoimme köröttelyä vielä hiukan. Aloitimme reilun 5 kilometrin kävelyn halki dyynien ja aavikon. Aavikko oli kuin halkeillutta ihoa, maa oli niin kuivaa ja muistutti vanhan elefantin rakoilevaa ihoa. Talsimme auringon paahtaessa oryxien ja bambia muistuttavien kauniisti loikkivien pienten springbookien kanssa. Oli raskasta kiivetä jyrkkien dyynien huipuille, kun hiekka valui pois jalkojen alta ja varpaat puristuivat lyttyyn hiekkaisissa kengissä. Huipulla uskomaton maisema palkitsi ja huikka vettä helpotti oloa. Ihastelimme maisemiamaisemia ja varsinkin Death Valleyn pystyyn kuolleita puita kauan ja sitten juoksimme dyynin alas. Mieletöntä!
Kotiintulomatkalla kävimme vielä ihastelemassa 30 metriä syvää kanjonia ja sitten huruttelimme takaisin majapaikalle. En hennonnt sulkea silmiä ja nukkua niin kuin melkein kaikki muut tekivät. Halusin vain imeä kaiken sen kauniin luonnon ja värit itseeni. Niitä voin sitten muistella, kun Suomessa pimeä ja loska ottavat liikaa päähän. Kolmas päivä meni taas bussissa istuessa ja edellistä päivää muistellessa!
Kotiintulopäivän illalle saimme kutsun luokkalaisemme kotiin viettämään braai-iltaa, paikallisten barbequeta. Uutiskirjoittamisen opettajamme ja luokkalaisemme kävivät hakemassa meidät Katuturaan. Lihaa oli mielettömästi, siitä tehtiin sormilla syötävän kokoista, maustettiin ja grillattiin avotulella ritilän päällä. Ja sieltä napsittiin, kun oli jokaisen makuun tarpeeksi kypsää. Istuimme illan ulkona, juttelimme juhliin tulleiden naapurien kanssa ja tanssimme Abban ja Shakiran tahtiin. Tytöt opettivat liikkeitään ja olivat ihanan onnellisia, kun osasin edes jotenkuten heidän liikkeitään. Odottakaapas kamut, kun pääsen Suomeen me tanssitaan kaikki tyypit suohon!
Nyt lähden lenkille kaverimme Maarian kanssa ja sitten odottaa herkkuilta! Ja huomenna taas kouluun ja arki jatkuu huippuloman jälkeen.
Pitäkää huolta itsestänne! Halit. Saara
Ja sitten kuvia:
tiistai 17. elokuuta 2010
Nöyryytystä ja biletystä
Nyt se on sitten koettu: ensimmäinen virallinen koe Polytechnic of Namibiassa! Meillä oli maanantaina koe aiheesta Media Advertising Strategies. Oli mukava viettää maanantaipäivää Saaran kanssa keskustellen englanniksi mainostamisen ja PR:n ihmeellisyyksistä. Itse koe koostui kolmesta kysymyksestä ja noh, ainakin omalta osaltani voin sanoa että ei aivan nappiin mennyt :) Onneksi voimme aina vedota siihen, että tulimme luennoille jälkijunassa, minkä takia kaikkiin kysymyksiin ei löydy vastausta..
Maanantaipäivä oli muutenkin hieman erikoinen. Ennen koetta kävimme keskustelemassa koeviikoistamme erään opettajamme kanssa, ja hän hämmentyi, kun kerroimme lähtevämme takaisin Suomeen marraskuun puolessavälissä. Koeviikot nimittäin jatkuvat marraskuun loppuun saakka, ja hän heitti ilmoille ehdotuksen, että siirtäisimme lentojamme. Hieman alkoi kismittää kyseinen touhu, koska mistäs me olisimme voineet tietää koeviikon aikatauluista.. Kun olimme saaneet ämpärillisen lokaa niskaamme, kävimme tekemässä kokeen, minkä jälkeen outo päivä vain jatkui...
Kokeen jälkeen meillä oli luento Advanced News Reporting and Writingia, missä tunnelma oli melko hiljainen. Muulla luokalla oli ollut edeltävällä viikolla koe, mutta minä ja Saara saimme tehdä kokeen kotona, koska emme olleet käyneet alusta saakka luennoilla. Maanantaina saimmekin sitten kokeet takaisin, ja opettaja vain nöyryytti oppilaita kertomalla huonoista vastauksista. Moneen otteeseen opettajamme ottikin minun tai Saaran koevastaukset pulpeteiltamme, ja luki niistä, miten kokeeseen olisi pitänyt vastata oikein. Tuntui todella omituiselta - mehän olimme tehneet kokeet kotona! Tunsin itseni myös melkoisen nöyryytetyksi, kun opettaja luki yhden koevastauksistani ääneen ja arvosteli englanninkielen taitoani.
Maanantai sai ainakin minut melko alakuloiseksi, mutta onneksi Saaran lohduttava olkapää oli tukena! Kun pääsimme koulusta kotiin, söimmekin isot annokset jätskiä !
Viikon päästä meillä olis sitten kevätloma. Tuntuu hassulta ajatella että täällä on kevät, kun siellä kotona ihmiset aloittavat syyslukukauden. Päätimme, että aiomme viikon mittaisella kevätlomallamme tehdä jotakin, ja niinpä varasimme tänään safarireissun! Lähdemme tiistaina käymään Sossusvleissä, hiekkadyyneillä, missä vietämme kolme päivää oppaan ja muun ryhmän kanssa. Reissu maksaa 3000 namibian dollaria (noin 300 euroa), ja se sisältää KAIKEN (paitsi Saaran makuupussin). Meidän pitää ainoastaan odottaa tiistaiaamuna tuossa portilla, että meidät tullaan noutamaan retkelle mukaan :) Jännityksellä odottelen, ja lupaankin latailla kuvia blogiin, kunhan reissusta palaamme ;)
Namibian kuulumisia voikin lähiviikkoina kuulla muualtakin kuin st-namibia -blogistamme: teen nimittäin ainakin ensi tiistaiksi jutun Namibiasta YleX:n Maapallolla Tänään -sarjaan, joka tulee YleX Tänään -ohjelmassa klo 10-14. Eikun radiotaajuudet viritykseen ja kuuntelemaan.. ;)
Koska äitini tietää millainen olen (ja kaverini tuntevat mut myös), niin voinkin kertoa hieman paikallisesta biletyskulttuurista. Olen käynyt joka viikonloppu haistelemassa Windhoekin yöelämää milloin suomalaisessa milloin paikallisessa seurassa. Täällä naiset ovat äärettömän naisellisia lähtiessään ulos! Korot ovat huikeita ja hameet lyhyitä. Miehet puolestaan pukeutuvat melko blingbling-mäisesti, ja aurinkolaseja + kultaketjuja näkyy lähes jokaisella. Myös kello on täällä miehuuden mitta siinä missä autokin - mitä hienompi kello, sen coolimpi jätkä. Naisena ei tarvitse paljoakaan lompakkoa laukusta kaivella, kun viettää aikaa klubilla. Paikalliseen kulttuuriin kuuluu, että miehet tarjoavat kaiken. Jopa mä olen päässyt vähillä rahoilla baareissa, vaikka täkäläiset kummaksuvatkin pukeutumistani (perjantaina en meinannut päästä baariin sisään koska mulla oli hattu päässä - itkin krokotiilinkyyneleitä ja sain lopulta ottaa hattu i mukaan baariin)..
Alkoholia kulutetaan suuria määriä ja rattijuopumukset ovat yleisiä. Oonkin tässä laskeskellut, että joka viikonloppu olen ollut sellaisen henkilön kyydissä, joka on juonut kaljan tai pari (ja nyt vanhemmat älkää hyperventiloiko siellä, kyllä mulla ja Saaralla on järki päässä!). Ja kyllä kuskeillakin kuitenkin järkeä löytyy, he selkeästi tietävät omat rajansa alkoholin suhteen. Hyvänä esimerkkinä, viime perjantaina olin menossa taksilla kotibileisiin kun tuli soitto, että bileitä ei olekaan. Mulla oli siinä pari siideriä mukana, ja mietin että mitä niille teen. Noh niinpä porukalla kysyttiin, haluaisko kuski illaksi yhden siiderin, niin sehän sitten korkkas sen siinä autossa ajon aikana.. :D
Perjantaina sain myös ensikosketukseni paikalliseen jatkokulttuuriin. Kun baari siinä aamukuudelta meni kiinni, lähdimme paikallisten kanssa jatkoille "snägärin" kautta - snägärinä toimi Katuturan lihamarkkinat, missä kävimme grillistä napsimassa Kapanaa, paikallista herkkua. Jatkoilla kuunneltiin musiikkia, parannettiin maailmaa keskustelemalla ja kun kello kääntyi puolillepäivin, alkoivat kundit tehdä lounasta. Herkullisen pap-aterian jälkeen kaikkien tiet veivät kotiin lepäämään. Saara tosin hieman naureskeli mulle myöhäistä saapumistani - hän oli odotellut jo aamuseitsemältä kotiinpaluutani..
Viime viikko oli muutenkin jännittäviä hetkiä täynnä - kävin kokeilemassa paikallisen lävistysstudion. Jo jonkin aikaa olen haaveillut kielilävistyksestä, mutta Suomessa en ole moista viitsinyt töitteni takia ottaa - kielilävistyksen paraneminen kestää muutaman päivän. Vertailin sitten Internetissä hieman hintoja ja päätin että perhana, nyt tai ei koskaan! Olin sähköpostitse yhteydessä paikalliseen pariskuntaan, joka tekee lävistyksiä, ja varasin ajan torstaiksi kun olin varmistanut, että välineet ovat puhtaita ja neulat steriilejä. Saara lähti henkiseksi tuekseni mukaan ja piti kädestä kiinni kun kieleni lävistettiin. Meinasihan siinä operaation jälkeen lähteä taju, mutta onneksi pääsin hetkeksi pitkäkseni. Nyt kielen turvotus onkin jo laskenut, enkä enää kuulosta humalaiselta yrittäessäni sanoa ärrää tai ällää.
Että tällaista meininkiä täällä, toivottavasti viikkomme jatkuu paremmin kuin alkoi!
<3: Tytti
Maanantaipäivä oli muutenkin hieman erikoinen. Ennen koetta kävimme keskustelemassa koeviikoistamme erään opettajamme kanssa, ja hän hämmentyi, kun kerroimme lähtevämme takaisin Suomeen marraskuun puolessavälissä. Koeviikot nimittäin jatkuvat marraskuun loppuun saakka, ja hän heitti ilmoille ehdotuksen, että siirtäisimme lentojamme. Hieman alkoi kismittää kyseinen touhu, koska mistäs me olisimme voineet tietää koeviikon aikatauluista.. Kun olimme saaneet ämpärillisen lokaa niskaamme, kävimme tekemässä kokeen, minkä jälkeen outo päivä vain jatkui...
Kokeen jälkeen meillä oli luento Advanced News Reporting and Writingia, missä tunnelma oli melko hiljainen. Muulla luokalla oli ollut edeltävällä viikolla koe, mutta minä ja Saara saimme tehdä kokeen kotona, koska emme olleet käyneet alusta saakka luennoilla. Maanantaina saimmekin sitten kokeet takaisin, ja opettaja vain nöyryytti oppilaita kertomalla huonoista vastauksista. Moneen otteeseen opettajamme ottikin minun tai Saaran koevastaukset pulpeteiltamme, ja luki niistä, miten kokeeseen olisi pitänyt vastata oikein. Tuntui todella omituiselta - mehän olimme tehneet kokeet kotona! Tunsin itseni myös melkoisen nöyryytetyksi, kun opettaja luki yhden koevastauksistani ääneen ja arvosteli englanninkielen taitoani.
Maanantai sai ainakin minut melko alakuloiseksi, mutta onneksi Saaran lohduttava olkapää oli tukena! Kun pääsimme koulusta kotiin, söimmekin isot annokset jätskiä !
Viikon päästä meillä olis sitten kevätloma. Tuntuu hassulta ajatella että täällä on kevät, kun siellä kotona ihmiset aloittavat syyslukukauden. Päätimme, että aiomme viikon mittaisella kevätlomallamme tehdä jotakin, ja niinpä varasimme tänään safarireissun! Lähdemme tiistaina käymään Sossusvleissä, hiekkadyyneillä, missä vietämme kolme päivää oppaan ja muun ryhmän kanssa. Reissu maksaa 3000 namibian dollaria (noin 300 euroa), ja se sisältää KAIKEN (paitsi Saaran makuupussin). Meidän pitää ainoastaan odottaa tiistaiaamuna tuossa portilla, että meidät tullaan noutamaan retkelle mukaan :) Jännityksellä odottelen, ja lupaankin latailla kuvia blogiin, kunhan reissusta palaamme ;)
Namibian kuulumisia voikin lähiviikkoina kuulla muualtakin kuin st-namibia -blogistamme: teen nimittäin ainakin ensi tiistaiksi jutun Namibiasta YleX:n Maapallolla Tänään -sarjaan, joka tulee YleX Tänään -ohjelmassa klo 10-14. Eikun radiotaajuudet viritykseen ja kuuntelemaan.. ;)
Koska äitini tietää millainen olen (ja kaverini tuntevat mut myös), niin voinkin kertoa hieman paikallisesta biletyskulttuurista. Olen käynyt joka viikonloppu haistelemassa Windhoekin yöelämää milloin suomalaisessa milloin paikallisessa seurassa. Täällä naiset ovat äärettömän naisellisia lähtiessään ulos! Korot ovat huikeita ja hameet lyhyitä. Miehet puolestaan pukeutuvat melko blingbling-mäisesti, ja aurinkolaseja + kultaketjuja näkyy lähes jokaisella. Myös kello on täällä miehuuden mitta siinä missä autokin - mitä hienompi kello, sen coolimpi jätkä. Naisena ei tarvitse paljoakaan lompakkoa laukusta kaivella, kun viettää aikaa klubilla. Paikalliseen kulttuuriin kuuluu, että miehet tarjoavat kaiken. Jopa mä olen päässyt vähillä rahoilla baareissa, vaikka täkäläiset kummaksuvatkin pukeutumistani (perjantaina en meinannut päästä baariin sisään koska mulla oli hattu päässä - itkin krokotiilinkyyneleitä ja sain lopulta ottaa hattu i mukaan baariin)..
Alkoholia kulutetaan suuria määriä ja rattijuopumukset ovat yleisiä. Oonkin tässä laskeskellut, että joka viikonloppu olen ollut sellaisen henkilön kyydissä, joka on juonut kaljan tai pari (ja nyt vanhemmat älkää hyperventiloiko siellä, kyllä mulla ja Saaralla on järki päässä!). Ja kyllä kuskeillakin kuitenkin järkeä löytyy, he selkeästi tietävät omat rajansa alkoholin suhteen. Hyvänä esimerkkinä, viime perjantaina olin menossa taksilla kotibileisiin kun tuli soitto, että bileitä ei olekaan. Mulla oli siinä pari siideriä mukana, ja mietin että mitä niille teen. Noh niinpä porukalla kysyttiin, haluaisko kuski illaksi yhden siiderin, niin sehän sitten korkkas sen siinä autossa ajon aikana.. :D
Perjantaina sain myös ensikosketukseni paikalliseen jatkokulttuuriin. Kun baari siinä aamukuudelta meni kiinni, lähdimme paikallisten kanssa jatkoille "snägärin" kautta - snägärinä toimi Katuturan lihamarkkinat, missä kävimme grillistä napsimassa Kapanaa, paikallista herkkua. Jatkoilla kuunneltiin musiikkia, parannettiin maailmaa keskustelemalla ja kun kello kääntyi puolillepäivin, alkoivat kundit tehdä lounasta. Herkullisen pap-aterian jälkeen kaikkien tiet veivät kotiin lepäämään. Saara tosin hieman naureskeli mulle myöhäistä saapumistani - hän oli odotellut jo aamuseitsemältä kotiinpaluutani..
Viime viikko oli muutenkin jännittäviä hetkiä täynnä - kävin kokeilemassa paikallisen lävistysstudion. Jo jonkin aikaa olen haaveillut kielilävistyksestä, mutta Suomessa en ole moista viitsinyt töitteni takia ottaa - kielilävistyksen paraneminen kestää muutaman päivän. Vertailin sitten Internetissä hieman hintoja ja päätin että perhana, nyt tai ei koskaan! Olin sähköpostitse yhteydessä paikalliseen pariskuntaan, joka tekee lävistyksiä, ja varasin ajan torstaiksi kun olin varmistanut, että välineet ovat puhtaita ja neulat steriilejä. Saara lähti henkiseksi tuekseni mukaan ja piti kädestä kiinni kun kieleni lävistettiin. Meinasihan siinä operaation jälkeen lähteä taju, mutta onneksi pääsin hetkeksi pitkäkseni. Nyt kielen turvotus onkin jo laskenut, enkä enää kuulosta humalaiselta yrittäessäni sanoa ärrää tai ällää.
Että tällaista meininkiä täällä, toivottavasti viikkomme jatkuu paremmin kuin alkoi!
<3: Tytti
International Cuisine Day by Tytti
Written by: Tytti Shemeikka
Nicely tanned, blond haired girl is standing behind a desk and serving food for a huge crowd. A nice smell of oil, rice and meet is everywhere, while the girl is smiling to all of her customers. Her smile never ends although everyone wants to talk to her about soccer and world cup. Every time someone yells "Go Spain!" the girl laughs and points at her t-shirt which is the official Spanish world cup shirt.
"The Spanish embassy wanted to promote Spanish food, that's why I came to the cultural festival", the girl says. By an accident her name fits to the 15th Polytechnic Cultural Festival: she introduces herself as Africa. "Everyone should try the Spanish cuisine. It's healthy with lot of vegetables, rice and fish. You'll live long if you eat this kind of food", Africa says and takes the money from a customer who is ordering some paella.
The Polytechnic Cultural Festival is held for the 15th time. The Engineering Basement is full of people who want to try some traditionally made food from all over the world - it's the international cuisine day.
The Chinese are in a hurry - everyone wants to taste their sweet and sour chicken and spring rolls. The Chinese don't serve their culture only by food; they are also giving people some medicine to manage your headache. The Indonesians stand next to the Chinese and they also don't have the problem of boredom. Despite of the lack of their traditional food, people are rushing to them with their cameras. Everybody wants to take a picture with the nearly naked Indonesian men and women.
The Oshiwambo's traditional drink Oshikudu doesn't stay for long on their table because people want to taste that weird looking beer. Their worms are also popular, although some girls are screaming while touching and eating these funny looking things.
The dj is playing music from all over the world while people wearing their traditional dresses are enjoying the food. Some young students can't decide which cuisine to taste so they take a little bit of everything with them to back home.
Near the exit, next to the Damara table, people are making funny faces. "Oh my, that girl is eating donkey meet!" someone yells and everyone stares at a woman with a nice piece of meat in her hands. The woman doesn't care about shouting and laughing - she eats her piece of donkey with a smile on her face. She also takes a dog bag of the donkey meat and fits it in her tiny purse while walking away from the International Cuisine Day.
Nicely tanned, blond haired girl is standing behind a desk and serving food for a huge crowd. A nice smell of oil, rice and meet is everywhere, while the girl is smiling to all of her customers. Her smile never ends although everyone wants to talk to her about soccer and world cup. Every time someone yells "Go Spain!" the girl laughs and points at her t-shirt which is the official Spanish world cup shirt.
"The Spanish embassy wanted to promote Spanish food, that's why I came to the cultural festival", the girl says. By an accident her name fits to the 15th Polytechnic Cultural Festival: she introduces herself as Africa. "Everyone should try the Spanish cuisine. It's healthy with lot of vegetables, rice and fish. You'll live long if you eat this kind of food", Africa says and takes the money from a customer who is ordering some paella.
The Polytechnic Cultural Festival is held for the 15th time. The Engineering Basement is full of people who want to try some traditionally made food from all over the world - it's the international cuisine day.
The Chinese are in a hurry - everyone wants to taste their sweet and sour chicken and spring rolls. The Chinese don't serve their culture only by food; they are also giving people some medicine to manage your headache. The Indonesians stand next to the Chinese and they also don't have the problem of boredom. Despite of the lack of their traditional food, people are rushing to them with their cameras. Everybody wants to take a picture with the nearly naked Indonesian men and women.
The Oshiwambo's traditional drink Oshikudu doesn't stay for long on their table because people want to taste that weird looking beer. Their worms are also popular, although some girls are screaming while touching and eating these funny looking things.
The dj is playing music from all over the world while people wearing their traditional dresses are enjoying the food. Some young students can't decide which cuisine to taste so they take a little bit of everything with them to back home.
Near the exit, next to the Damara table, people are making funny faces. "Oh my, that girl is eating donkey meet!" someone yells and everyone stares at a woman with a nice piece of meat in her hands. The woman doesn't care about shouting and laughing - she eats her piece of donkey with a smile on her face. She also takes a dog bag of the donkey meat and fits it in her tiny purse while walking away from the International Cuisine Day.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)