Tää viikko on suorastaan hurahtanut, vastahan me tultiin Etelä-Afrikasta ja nyt on jo perjantai! Hui sentään! Oltiin tosiaan viime viikona ke - tän viikon ma maailman kauneimmassa kaupungissa Cape Townissa. Kyseinen Suur-City vei ainakin mun sydämeni täysin, ja aion totisesti palata katselemaan Kapin ihania katuja.
Kapissa ollessamme asuttiin Long Streetillä sijaitsevassa backpackers-paikassa Blue Mountainissa. Paikka oli todella kotoisa ja lähes kaikki asukkaat nuoria, joten kaverisuhteita oli tosi helppo solmia. Perjantai-iltana huomasinkin juttelevani Blue Mountainin parvekkeella kahden jenkkitytön kanssa, joiden kera lähdinkin haistelemaan Long Streetin yöelämää. Päädyimme näiden kahden Lizin kanssa kivenheiton päähän hostellistamme tanssimaan, ja ilta oli aivan mahtava! Harmi vain että mulla ei ollut kameraa mukana, enkä siinä hötäkässä tajunnut edes kysyä tyttöjen yhteystietoja - he jäävät nyt elämään muistoissani.
Not cool -kynttilä meksikolaisessa ravintolassa..
Long Street
Lauantaina yritettiin tosiaan päästä pöytävuorelle ja robben islandille, mutta erinäisten ongelmien jälkeen (lue Saaran edellinen blogimerkintä) päädyttiin shoppailemaan. Lounaan aikana mulle iski väsy (Saaran mukaan darra darranen), mutta mainion halloumisalaatin voimin jaksoin jatkaa kulutusjuhlaa. Ostin kotiinviemisiksi seepra- ja krokotiilipateeta, niitä sitten varmaan maistellaan joulupöydässä!
Matka Cape Towniin oli ehdottomasti 40 tunnin bussissa istumisen arvoinen. Ensi kerralla kyllä täytyy varata enemmän aikaa, kaupungista jäi niin paljon näkemättä! Hieman meinas verenpaine kohota maanantaina kun palattiin kouluun, meillä nimittäin ei ollut lainkaan luentoja. Siinä sitä tuli mietittyä kuinka paljon enemmän Kapissa olisi voinut viettää aikaa… Täysin hukkaan kotiin paluu ei kuitenkaan mennyt, koska tiistaina päästiin aloittamaan dokumenttimme kuvaukset!
Metropoliassa meillä on tosiaan meneillään dokumenttikurssi, ja luokkakaverimme Suomessa työstävät dokumenttejaan täyttä häkää. Minä ja Saara otimme pelit ja vehkeet mukaan Namibiaan, ja tarkoituksena oli löytää täältä mielenkiintoinen dokkariaihe, jonka kuvaisimme täällä ja editoisimme Suomessa. Pari kuukautta aikaa täällä vietettyämme päädyttiin tekemään henkilökuva paikallisesta BB-julkkiksesta Eddiestä, joka on varttunut Ruotsissa. Sitä ei oikein käsitä miten etuoikeutettuja ollaan - tyypillä on ehkä miljoona rautaa tulessa, ja silti hän suostui mukaan meidän kouluprojektiimme.
Pari-kolme viikkoa sitten tavattiin Eddie ensimmäistä kertaa dokkarin esittelyn merkeissä. Kyseinen maanantai oli tosi hiljainen, meitä kumpaakin jännitti todella paljon ja ainakin mä olin varma, että tyyppi ei suostu meidän projektiin. Ensin odotettiin koko aamupäivä hänen yhteydenottoaan tapaamispaikasta ja -ajasta. Istuttiin Windhoekin keskustassa ja ostettiin “vitutuspiirakat”, meillä oli niin kamala nälkä ja Eddiestä ei kuulunut mitään. Kuinka ollakaan, kun saatiin piirakat nassuun niin mun kännykkä piippas ja päähenkilömme ilmoitti olevansa pian keskustassa. Siinä sitten lounastettiin porukalla ja esiteltiin ideamme, ja Eddie olikin täysin messissä! Voi sitä helpotuksen tunnetta! Idean esittelyn jälkeen sovittiin seuraavat lounastreffit, jolloin allekirjoitettiin sopimukset ja esiteltiin dokkarin käsikirjoitus. Tämän jälkeen kuviot jäivät vähän auki, koska Eddiellä oli jos jonkinmoista menoa ja mekin lähdettiin käymään Kapkaupungissa. Lopulta saimme sovituksi yhteisen ajan tämän viikon tiistaille, jolloin haastattelu purkitettiin.
Oltais haluttu mennä Eddien kotiin kuvaamaan, mutta hän sanoi olevansa more comfortable tuttunsa omistamassa loungessa Windhoekin keskustassa. Maanantaina kävimme kysymässä kuvausluvat paikasta, johon huomasimme olevamme enemmän kuin tervetulleita. Tiistaiaamuna koitti sitten näytön paikka: herättiin aikaisin, laittauduttiin, käytiin koululta hakemassa kuvaustarvikkeet ja soitettiin luottokuskille kuskaamaan meidät + kamat koululta Zenzo Loungeen. Varattiin tunti kamojen pystytykselle, mikä osoittautuikin juuri sopivaksi ajaksi.
Matka Cape Towniin oli ehdottomasti 40 tunnin bussissa istumisen arvoinen. Ensi kerralla kyllä täytyy varata enemmän aikaa, kaupungista jäi niin paljon näkemättä! Hieman meinas verenpaine kohota maanantaina kun palattiin kouluun, meillä nimittäin ei ollut lainkaan luentoja. Siinä sitä tuli mietittyä kuinka paljon enemmän Kapissa olisi voinut viettää aikaa… Täysin hukkaan kotiin paluu ei kuitenkaan mennyt, koska tiistaina päästiin aloittamaan dokumenttimme kuvaukset!
Metropoliassa meillä on tosiaan meneillään dokumenttikurssi, ja luokkakaverimme Suomessa työstävät dokumenttejaan täyttä häkää. Minä ja Saara otimme pelit ja vehkeet mukaan Namibiaan, ja tarkoituksena oli löytää täältä mielenkiintoinen dokkariaihe, jonka kuvaisimme täällä ja editoisimme Suomessa. Pari kuukautta aikaa täällä vietettyämme päädyttiin tekemään henkilökuva paikallisesta BB-julkkiksesta Eddiestä, joka on varttunut Ruotsissa. Sitä ei oikein käsitä miten etuoikeutettuja ollaan - tyypillä on ehkä miljoona rautaa tulessa, ja silti hän suostui mukaan meidän kouluprojektiimme.
Pari-kolme viikkoa sitten tavattiin Eddie ensimmäistä kertaa dokkarin esittelyn merkeissä. Kyseinen maanantai oli tosi hiljainen, meitä kumpaakin jännitti todella paljon ja ainakin mä olin varma, että tyyppi ei suostu meidän projektiin. Ensin odotettiin koko aamupäivä hänen yhteydenottoaan tapaamispaikasta ja -ajasta. Istuttiin Windhoekin keskustassa ja ostettiin “vitutuspiirakat”, meillä oli niin kamala nälkä ja Eddiestä ei kuulunut mitään. Kuinka ollakaan, kun saatiin piirakat nassuun niin mun kännykkä piippas ja päähenkilömme ilmoitti olevansa pian keskustassa. Siinä sitten lounastettiin porukalla ja esiteltiin ideamme, ja Eddie olikin täysin messissä! Voi sitä helpotuksen tunnetta! Idean esittelyn jälkeen sovittiin seuraavat lounastreffit, jolloin allekirjoitettiin sopimukset ja esiteltiin dokkarin käsikirjoitus. Tämän jälkeen kuviot jäivät vähän auki, koska Eddiellä oli jos jonkinmoista menoa ja mekin lähdettiin käymään Kapkaupungissa. Lopulta saimme sovituksi yhteisen ajan tämän viikon tiistaille, jolloin haastattelu purkitettiin.
Oltais haluttu mennä Eddien kotiin kuvaamaan, mutta hän sanoi olevansa more comfortable tuttunsa omistamassa loungessa Windhoekin keskustassa. Maanantaina kävimme kysymässä kuvausluvat paikasta, johon huomasimme olevamme enemmän kuin tervetulleita. Tiistaiaamuna koitti sitten näytön paikka: herättiin aikaisin, laittauduttiin, käytiin koululta hakemassa kuvaustarvikkeet ja soitettiin luottokuskille kuskaamaan meidät + kamat koululta Zenzo Loungeen. Varattiin tunti kamojen pystytykselle, mikä osoittautuikin juuri sopivaksi ajaksi.
Vain hetki ennen h-hetkeä
Kuka näkee että Tyttiä jännittää?!
"jos mä istun tässä ja sä kuvaat siitä niin mitä näkyy kuvassa?"
Hieman kahden jälkeen Eddie saapui paikalle, ja lyhyen lämmittelyn jälkeen laitettiin pyörät pyörimään. Rehellisesti sanottuna mua jännitti aivan suunnattomasti, vaikka tunsin päähenkilömme entuudestaan ja tiesin, ettei mua tule näkymään kuvissa ollenkaan. Eddie oli normaaliin tapaansa tosi supliikki kaveri, joten mun pelot jäätymisestäkin olivat turhia.
Noin puolessavälissä haastattelua mua alkoi heikottaa aivan suunnattomasti. Päässä alkoi pyöriä ja vatsaa alkoi vääntää. En kuitenkaan raaskinut keskeyttää kuvauksia, koska oltiin juuri pääsemässä dokumenttimme tärkeimpiin aiheisiin. Pakotin itseni kestämään kysymysten loppuun saakka, ja kun nauhoitus lopetettiin, mun oli pakko mennä pitkäkseni. Olo oli todella heikko, kuin olisin valvonut monta yötä putkeen ja pyörinyt monessa huvipuistolaitteessa. Kun Saara syötti mulle appelsiinia, aloin laskeskella, paljonkos päivään aikana on tullut syötyä tai juotua. Lounas jäi välistä, eikä 35 asteen lämmöstä huolimatta ollut tullut juotua tarpeeksi, koska dokkarin kuvaaminen jännitti niin pirusti. Meidän oli tarkoitus jatkaa kuvaamista vielä Windhoekin kaduilla, mutta Eddie ehdotti että jatkettaisiin keskiviikkona, hän ei halunnut nähdä tilannetta jossa huudetaan “Cut!” ja mä pyörryn.
Kun saatiin kamat kasaan ja raahauduttua takaisin Puccinille, huomasin, ettei kaikki todellakaan ole kunnossa. Makasin puolikuolleena sohvalla ja yritin juoda limpparia, jotta olo helpottaisi. Meillä oli vielä illaksi buukattu kuvausreissu, mihin musta ei ollut lähtijäksi. Onneksi Puccini-asukas Supe lähti auttamaan Saaraa, kun mä jäin tekemään kuolemaa. Ilta menikin siinä sitten oksennellessa ja päätä särkiessä - nestehukkahan se päivän aikana oli iskenyt.
Loppujen lopuksi makasin koko keskiviikon Puccinilla, ja hoidettiin kuvaukset loppuun torstaina. Kuvattiin Eddien kanssa kuvituskuvaa Katuturassa ja Windhoekin keskustassa, päivä meni todella nopeasti koska oli hauskaa. Parhaiten mieleen jäi hetki kun Saara kuvaa erästä katukuppilaa ulkopuolelta, ja mä yritin sniikkailla kuppilasta ulos päätymättä kuvaan. En ihan onnistunut. Myös Eddiellä oli omia ideoita kuvituskuviin, joita kokeilimme innolla. Pakko sanoa, että tällä hetkellä Saara on tän maailman ainoa ihminen, johon luotan niin paljon, että annan hänen ohjata mua kun kävelen takaperin ruuhkaisessa Windhoekin keskustassa kallis kamera kädessä, koska halutaan kuvata dokkarin päähenkilön kävelyä edestäpäin.
Noin puolessavälissä haastattelua mua alkoi heikottaa aivan suunnattomasti. Päässä alkoi pyöriä ja vatsaa alkoi vääntää. En kuitenkaan raaskinut keskeyttää kuvauksia, koska oltiin juuri pääsemässä dokumenttimme tärkeimpiin aiheisiin. Pakotin itseni kestämään kysymysten loppuun saakka, ja kun nauhoitus lopetettiin, mun oli pakko mennä pitkäkseni. Olo oli todella heikko, kuin olisin valvonut monta yötä putkeen ja pyörinyt monessa huvipuistolaitteessa. Kun Saara syötti mulle appelsiinia, aloin laskeskella, paljonkos päivään aikana on tullut syötyä tai juotua. Lounas jäi välistä, eikä 35 asteen lämmöstä huolimatta ollut tullut juotua tarpeeksi, koska dokkarin kuvaaminen jännitti niin pirusti. Meidän oli tarkoitus jatkaa kuvaamista vielä Windhoekin kaduilla, mutta Eddie ehdotti että jatkettaisiin keskiviikkona, hän ei halunnut nähdä tilannetta jossa huudetaan “Cut!” ja mä pyörryn.
Kun saatiin kamat kasaan ja raahauduttua takaisin Puccinille, huomasin, ettei kaikki todellakaan ole kunnossa. Makasin puolikuolleena sohvalla ja yritin juoda limpparia, jotta olo helpottaisi. Meillä oli vielä illaksi buukattu kuvausreissu, mihin musta ei ollut lähtijäksi. Onneksi Puccini-asukas Supe lähti auttamaan Saaraa, kun mä jäin tekemään kuolemaa. Ilta menikin siinä sitten oksennellessa ja päätä särkiessä - nestehukkahan se päivän aikana oli iskenyt.
Loppujen lopuksi makasin koko keskiviikon Puccinilla, ja hoidettiin kuvaukset loppuun torstaina. Kuvattiin Eddien kanssa kuvituskuvaa Katuturassa ja Windhoekin keskustassa, päivä meni todella nopeasti koska oli hauskaa. Parhaiten mieleen jäi hetki kun Saara kuvaa erästä katukuppilaa ulkopuolelta, ja mä yritin sniikkailla kuppilasta ulos päätymättä kuvaan. En ihan onnistunut. Myös Eddiellä oli omia ideoita kuvituskuviin, joita kokeilimme innolla. Pakko sanoa, että tällä hetkellä Saara on tän maailman ainoa ihminen, johon luotan niin paljon, että annan hänen ohjata mua kun kävelen takaperin ruuhkaisessa Windhoekin keskustassa kallis kamera kädessä, koska halutaan kuvata dokkarin päähenkilön kävelyä edestäpäin.
Kuvauskaluston kantaminen Katuturassa oli ehkä vähän riskialtista..
...mutta onneksi meillä oli paikallinen mukana!
Saara halusi kuvata tuota tekstiä, kun talosta tuli nainen ulos ja kysyi mikä on ongelma.. Hupsan!
Taksimatkalla oltiin kuin sillit purkissa. Kamerajalusta ei meinannut mahtua olemaan, "just put it between my legs!"
Kaffilassa kuvaamassa :)
Tämä setä yritti lakaista kun istuin keskellä väylää. Siinä se sitten harjas mun ympäriltä kaikki lehdet ja jäi kyyläämään mitä kuvataan :D
Tiistai ja torstai olivat todella antoisia päiviä, dokkarimme on PAKKO rokata, onhan sen takia yksi nestehukkakin kärsitty : ) Kiitos vielä Eddie, Saara, taksikuskit Gery ja Heikki, ja kaikki lukuisat ihmiset, jotka tekivät dokkarimme kuvaamisen mahdolliseksi!
Väsyneet, mutta onnelliset työskentelijät :)
Tänään illalla olisi sitten vuorossa Pap-idols, huomenna jazzia. Näistä lisää myöhemmissä blogimerkinnöissä.
Rauhaa ja rakkautta,
Tytti
Rauhaa ja rakkautta,
Tytti
