Mä olen ollut kunnon lomailija viimeiset kolme viikkoa! On ollut ihanaa ja sydämeen on jäänyt monta mieletöntä kokemusta ja uskomattomia muistoja.
Loma alkoi, kun saimme vieraita Suomesta. Oli ihanaa olla äidin kanssa, jutella ja vaihtaa tarinoita. Tuntui oikealta kodilta. Kiitos, että olit täällä, äiti!
Lähdimme yhdessä Tytin, hänen äitinsä ja miesystävänsä kanssa retkelle Etoshan luonnonpuistoon, Damaralandiin ja rannikolle. Etoshassa oli upeaa nähdä hauskoja kirahveja, sarvikuonoja, seeproja, kuduja, leijonia, springbokeja, gnuita, norsuja ja muita metsän asukkeja! Damaraland on kuivaakin kuivempi alue luoteisosassa, missä kävimme katsomassa monia satoja tuhansia vuosia vanhoja kalliomaalauksia sekä vierailimme klik-kieltä puhuvan Damara-heimon kylässä. Swakopmundissa oli mahtavaa nähdä ja tuntea Atlantin valtameren kostea ilma.
Vietimme vielä Windhoekissa muutaman päivän. Kävimme shoppailemassa, esittelin äidille paikkoja ja täällä olevia ystäviäni. Lentokentällä äitiä saattaessani tajusin, että kohta minäkin lähden kotiin ja näen taas kaikki rakkaat Suomessa.
Toinen upea matkani alkoi viime viikon perjantaina, kun lähdin ystävieni Obyn ja Maarian kanssa Namibian peukaloon (ylös ja pohjoiseen) Capriville Obyn kotiseudulle. Caprivi on pieni kaitale kaunista vihreaa metsaa ja kuivaa hiekkaa maan koillisosassa. Caprivi on ihan Sambian naapuri ja sen suurin kaupunki on Katima Mulilo. Roadtrippimme alkoi Windhoekista taksilla Ochiwarongoon (noin 200 kilometrin päässä). Siellä tapasimme Maarian ja jatkoimme matkaa vuokra-autolla. Ajelimme kohti Katima Muliloa, jonne saavuimme yön pimeydessä. Yövyimme Obyn veljen Reaganin luona.
Lauantaina Oby näytti meille kotikaupunkiaan. Näimme sänen vanhan kotinsa ja koulunsa. Kävimme hyppimässä Zambesi-joen kivillä ja Sambian puolella ihmettelemässä uutta hienoa siltaa. Rajavartijoille oli ok, että tulemme sillalle, kunhan parkkeeraamme automme ja kävelemme sillalle.
Lounaan jälkeen oli aika suunnata Obyn vanhempien ja sisarusten luokse Kongola-nimiseen kylään. Takakontti pullollansa saavuimme tyypilliseen afrikkalaiseen kylään. Vuohet, kanat ja lehmät kipittivät pihalla, naiset olivat hakemassa vettä kaivolta ja lapset pelasivat jalkapalloa. Obyn vanhemmat ja perhe otti meidät sydämellisesti vastaan. Vietimme kylässä muutaman tunnin ja auringon laskiessa lähdimme kohti camping-paikkaamme. Pystytimme telttamme Zambesi-joen varrella ja nukahdimme virtahepon jutteluun kirkkaana loistavan tähtitaivaan alle.
Sunnuntain vietimme kylässä. Maarialla ja minulla oli päällämme perinteiset Citenge-hameet. Citenge sidotaan lantiolle, joten kyykkimisten ja kävelyn jälkeen se löystyy helposti. Lauantaista viisastuneina fiksasimme Citenget vyöllä kiinni, jotta meidän ei koko ajan tarvitsisi olla korjaamassa hametta. Vyö toimi oikein hyvin, saimme kehuja hyvin asetellusta hameesta kylän naisilta. This is how 21th century girls are visiting the traditional village.
Sunnuntaina kävimme tervehtimässä sukulaisia. Oby esitteli ylpeänä tulevaa vaimoaan Maariaa tädeillensä ja muille sukulaisille. Lounaaksi söimme kanaa ja maissipuuroa, papia. Lapset jahtasivat pihalla juosseen mustan kanan, isä laittoi kaulan poikki ja me tytöt kynimme ja paloittelimme kanan kokkausta varten. Leikimme Obyn sirarusten lasten kanssa ja ihmettelimme elämää.
Obyn isä on jo yli seitsemankymmenen, Kongolan chief, ystävällinen ja hyväntahtoisen näköinen mies. Äiti oli todellinen meme (kohtelias kutsumanimi vanhemmalle naiselle). Hänen englannintaitonsa rajoittuu toivotukseen good morning. Sisarukset puhuvat hyvää englantia. Perheeseen kuuluu myös kaksi muuta siskoa, jotka asuvat kylässä. Isovanhemmat asuvat kaupungissa asuvien sisarusten lasten kanssa. Perheellä oli myös muutama apulainen ja kaksi orpotyttöä, jotka he olivat ottaneet hoteisiinsa.
Kylän talot oli rakennettu savesta ja oksista. Obyn perheen talo oli aidattu oikeilla laudoilla, muiden metsästä löytyneillä tikuilla. Obyn kotona talossa oli kaksi huonetta, pihalla kasvoi suuri puu, joka toi varjon sekä yksi pieni papaijapuu. Nuotiopaikalla oli katos ja vesi haettiin muutaman sadan metrin päässä olevasta kaivosta. Suihku oli muutamasta litteästä kivestä tehty maassa oleva koroke ja pissalla sai käydä talon takana olevalla kuopalla, kakalla käydään metsassa. Obyn isällä on karjaa sekä vuohia ja hän hoitaa niitä seka kyläänsä päivisin. Äiti kasvattaa maapähkinöitä ja tekee kauniita koreja ruohosta. Sydämellisen oloisia ihmisiä.
Ajoimme yöksi 500 kilometrin päähän Runduun, josta jatkoimme matkaa Oshakatiin, jossa Maaria työskentelee kuukauden verran. Ajoimme Etoshan läpi katsomaan kirahveja, sillä Oby ei ollut koskaan nähnyt pitkäkaulaista. Oby lähti kotiin tiistaina ja minä jäin Maarian seuraksi pariksi päiväksi. Olin Maarian mukana ja apuna hänen töissään ja makoilimme altaalla kuumuudessa.
Matka oli ihana. Maaria ja Oby mun hyviä ystäviä, joihin tutustuin entistä paremmin. Neljän päivän aikana ajetut 3 000 kilometriä eivät missään vaiheessa tuntuneet hirveiltä uusien maisemien ja etenkin mukavan seuran takia. Keskustelimme paljon, hyviä ja syviä ajatuksia elämästä. Kiitos/Twali tumeli Maaria and Oby!
Torstain kotiinpaluun jälkeen olen hoitanut juoksevia asioita, käynyt uimassa, lukenut keskiviikon kokeeseen ja viettänyt aikaa paikalle saapuneiden suomalaisten kanssa. Puccini on täynnä huomenna alkavalle radio work shopille osallistuvia opiskelijoita ja opettajia. Aiheenamme on community radio ja osallistujia on kaikista projektimme yhteistyömaista: Tansaniasta, Liberiasta sekä Suomesta. Tiedossa mielenkiintoinen ja tiivistahtinen viikko kaiken lomailun jälkeen.
Viimeisellä viikolla aion kerätä aurinkoa ja lämpöä itseeni, suunnittelemme viettävämme läksiäisiä ja tietysti juhlimme Maarian ja Obyn häitä. :)
Pitäkää huolta itsestänne! Halit. Saara
sunnuntai 7. marraskuuta 2010
perjantai 8. lokakuuta 2010
Doku doku dokumentti!
Terveisiä überkuumasta Windhoekista!
Tää viikko on suorastaan hurahtanut, vastahan me tultiin Etelä-Afrikasta ja nyt on jo perjantai! Hui sentään! Oltiin tosiaan viime viikona ke - tän viikon ma maailman kauneimmassa kaupungissa Cape Townissa. Kyseinen Suur-City vei ainakin mun sydämeni täysin, ja aion totisesti palata katselemaan Kapin ihania katuja.
Kapissa ollessamme asuttiin Long Streetillä sijaitsevassa backpackers-paikassa Blue Mountainissa. Paikka oli todella kotoisa ja lähes kaikki asukkaat nuoria, joten kaverisuhteita oli tosi helppo solmia. Perjantai-iltana huomasinkin juttelevani Blue Mountainin parvekkeella kahden jenkkitytön kanssa, joiden kera lähdinkin haistelemaan Long Streetin yöelämää. Päädyimme näiden kahden Lizin kanssa kivenheiton päähän hostellistamme tanssimaan, ja ilta oli aivan mahtava! Harmi vain että mulla ei ollut kameraa mukana, enkä siinä hötäkässä tajunnut edes kysyä tyttöjen yhteystietoja - he jäävät nyt elämään muistoissani.
Not cool -kynttilä meksikolaisessa ravintolassa..
Long Street
Vain hetki ennen h-hetkeä
Kuka näkee että Tyttiä jännittää?!
"jos mä istun tässä ja sä kuvaat siitä niin mitä näkyy kuvassa?"
Kuvauskaluston kantaminen Katuturassa oli ehkä vähän riskialtista..
...mutta onneksi meillä oli paikallinen mukana!
Saara halusi kuvata tuota tekstiä, kun talosta tuli nainen ulos ja kysyi mikä on ongelma.. Hupsan!
Taksimatkalla oltiin kuin sillit purkissa. Kamerajalusta ei meinannut mahtua olemaan, "just put it between my legs!"
Kaffilassa kuvaamassa :)
Tämä setä yritti lakaista kun istuin keskellä väylää. Siinä se sitten harjas mun ympäriltä kaikki lehdet ja jäi kyyläämään mitä kuvataan :D
Väsyneet, mutta onnelliset työskentelijät :)
Tää viikko on suorastaan hurahtanut, vastahan me tultiin Etelä-Afrikasta ja nyt on jo perjantai! Hui sentään! Oltiin tosiaan viime viikona ke - tän viikon ma maailman kauneimmassa kaupungissa Cape Townissa. Kyseinen Suur-City vei ainakin mun sydämeni täysin, ja aion totisesti palata katselemaan Kapin ihania katuja.
Kapissa ollessamme asuttiin Long Streetillä sijaitsevassa backpackers-paikassa Blue Mountainissa. Paikka oli todella kotoisa ja lähes kaikki asukkaat nuoria, joten kaverisuhteita oli tosi helppo solmia. Perjantai-iltana huomasinkin juttelevani Blue Mountainin parvekkeella kahden jenkkitytön kanssa, joiden kera lähdinkin haistelemaan Long Streetin yöelämää. Päädyimme näiden kahden Lizin kanssa kivenheiton päähän hostellistamme tanssimaan, ja ilta oli aivan mahtava! Harmi vain että mulla ei ollut kameraa mukana, enkä siinä hötäkässä tajunnut edes kysyä tyttöjen yhteystietoja - he jäävät nyt elämään muistoissani.
Not cool -kynttilä meksikolaisessa ravintolassa..
Long Street
Lauantaina yritettiin tosiaan päästä pöytävuorelle ja robben islandille, mutta erinäisten ongelmien jälkeen (lue Saaran edellinen blogimerkintä) päädyttiin shoppailemaan. Lounaan aikana mulle iski väsy (Saaran mukaan darra darranen), mutta mainion halloumisalaatin voimin jaksoin jatkaa kulutusjuhlaa. Ostin kotiinviemisiksi seepra- ja krokotiilipateeta, niitä sitten varmaan maistellaan joulupöydässä!
Matka Cape Towniin oli ehdottomasti 40 tunnin bussissa istumisen arvoinen. Ensi kerralla kyllä täytyy varata enemmän aikaa, kaupungista jäi niin paljon näkemättä! Hieman meinas verenpaine kohota maanantaina kun palattiin kouluun, meillä nimittäin ei ollut lainkaan luentoja. Siinä sitä tuli mietittyä kuinka paljon enemmän Kapissa olisi voinut viettää aikaa… Täysin hukkaan kotiin paluu ei kuitenkaan mennyt, koska tiistaina päästiin aloittamaan dokumenttimme kuvaukset!
Metropoliassa meillä on tosiaan meneillään dokumenttikurssi, ja luokkakaverimme Suomessa työstävät dokumenttejaan täyttä häkää. Minä ja Saara otimme pelit ja vehkeet mukaan Namibiaan, ja tarkoituksena oli löytää täältä mielenkiintoinen dokkariaihe, jonka kuvaisimme täällä ja editoisimme Suomessa. Pari kuukautta aikaa täällä vietettyämme päädyttiin tekemään henkilökuva paikallisesta BB-julkkiksesta Eddiestä, joka on varttunut Ruotsissa. Sitä ei oikein käsitä miten etuoikeutettuja ollaan - tyypillä on ehkä miljoona rautaa tulessa, ja silti hän suostui mukaan meidän kouluprojektiimme.
Pari-kolme viikkoa sitten tavattiin Eddie ensimmäistä kertaa dokkarin esittelyn merkeissä. Kyseinen maanantai oli tosi hiljainen, meitä kumpaakin jännitti todella paljon ja ainakin mä olin varma, että tyyppi ei suostu meidän projektiin. Ensin odotettiin koko aamupäivä hänen yhteydenottoaan tapaamispaikasta ja -ajasta. Istuttiin Windhoekin keskustassa ja ostettiin “vitutuspiirakat”, meillä oli niin kamala nälkä ja Eddiestä ei kuulunut mitään. Kuinka ollakaan, kun saatiin piirakat nassuun niin mun kännykkä piippas ja päähenkilömme ilmoitti olevansa pian keskustassa. Siinä sitten lounastettiin porukalla ja esiteltiin ideamme, ja Eddie olikin täysin messissä! Voi sitä helpotuksen tunnetta! Idean esittelyn jälkeen sovittiin seuraavat lounastreffit, jolloin allekirjoitettiin sopimukset ja esiteltiin dokkarin käsikirjoitus. Tämän jälkeen kuviot jäivät vähän auki, koska Eddiellä oli jos jonkinmoista menoa ja mekin lähdettiin käymään Kapkaupungissa. Lopulta saimme sovituksi yhteisen ajan tämän viikon tiistaille, jolloin haastattelu purkitettiin.
Oltais haluttu mennä Eddien kotiin kuvaamaan, mutta hän sanoi olevansa more comfortable tuttunsa omistamassa loungessa Windhoekin keskustassa. Maanantaina kävimme kysymässä kuvausluvat paikasta, johon huomasimme olevamme enemmän kuin tervetulleita. Tiistaiaamuna koitti sitten näytön paikka: herättiin aikaisin, laittauduttiin, käytiin koululta hakemassa kuvaustarvikkeet ja soitettiin luottokuskille kuskaamaan meidät + kamat koululta Zenzo Loungeen. Varattiin tunti kamojen pystytykselle, mikä osoittautuikin juuri sopivaksi ajaksi.
Matka Cape Towniin oli ehdottomasti 40 tunnin bussissa istumisen arvoinen. Ensi kerralla kyllä täytyy varata enemmän aikaa, kaupungista jäi niin paljon näkemättä! Hieman meinas verenpaine kohota maanantaina kun palattiin kouluun, meillä nimittäin ei ollut lainkaan luentoja. Siinä sitä tuli mietittyä kuinka paljon enemmän Kapissa olisi voinut viettää aikaa… Täysin hukkaan kotiin paluu ei kuitenkaan mennyt, koska tiistaina päästiin aloittamaan dokumenttimme kuvaukset!
Metropoliassa meillä on tosiaan meneillään dokumenttikurssi, ja luokkakaverimme Suomessa työstävät dokumenttejaan täyttä häkää. Minä ja Saara otimme pelit ja vehkeet mukaan Namibiaan, ja tarkoituksena oli löytää täältä mielenkiintoinen dokkariaihe, jonka kuvaisimme täällä ja editoisimme Suomessa. Pari kuukautta aikaa täällä vietettyämme päädyttiin tekemään henkilökuva paikallisesta BB-julkkiksesta Eddiestä, joka on varttunut Ruotsissa. Sitä ei oikein käsitä miten etuoikeutettuja ollaan - tyypillä on ehkä miljoona rautaa tulessa, ja silti hän suostui mukaan meidän kouluprojektiimme.
Pari-kolme viikkoa sitten tavattiin Eddie ensimmäistä kertaa dokkarin esittelyn merkeissä. Kyseinen maanantai oli tosi hiljainen, meitä kumpaakin jännitti todella paljon ja ainakin mä olin varma, että tyyppi ei suostu meidän projektiin. Ensin odotettiin koko aamupäivä hänen yhteydenottoaan tapaamispaikasta ja -ajasta. Istuttiin Windhoekin keskustassa ja ostettiin “vitutuspiirakat”, meillä oli niin kamala nälkä ja Eddiestä ei kuulunut mitään. Kuinka ollakaan, kun saatiin piirakat nassuun niin mun kännykkä piippas ja päähenkilömme ilmoitti olevansa pian keskustassa. Siinä sitten lounastettiin porukalla ja esiteltiin ideamme, ja Eddie olikin täysin messissä! Voi sitä helpotuksen tunnetta! Idean esittelyn jälkeen sovittiin seuraavat lounastreffit, jolloin allekirjoitettiin sopimukset ja esiteltiin dokkarin käsikirjoitus. Tämän jälkeen kuviot jäivät vähän auki, koska Eddiellä oli jos jonkinmoista menoa ja mekin lähdettiin käymään Kapkaupungissa. Lopulta saimme sovituksi yhteisen ajan tämän viikon tiistaille, jolloin haastattelu purkitettiin.
Oltais haluttu mennä Eddien kotiin kuvaamaan, mutta hän sanoi olevansa more comfortable tuttunsa omistamassa loungessa Windhoekin keskustassa. Maanantaina kävimme kysymässä kuvausluvat paikasta, johon huomasimme olevamme enemmän kuin tervetulleita. Tiistaiaamuna koitti sitten näytön paikka: herättiin aikaisin, laittauduttiin, käytiin koululta hakemassa kuvaustarvikkeet ja soitettiin luottokuskille kuskaamaan meidät + kamat koululta Zenzo Loungeen. Varattiin tunti kamojen pystytykselle, mikä osoittautuikin juuri sopivaksi ajaksi.
Vain hetki ennen h-hetkeä
Kuka näkee että Tyttiä jännittää?!
"jos mä istun tässä ja sä kuvaat siitä niin mitä näkyy kuvassa?"
Hieman kahden jälkeen Eddie saapui paikalle, ja lyhyen lämmittelyn jälkeen laitettiin pyörät pyörimään. Rehellisesti sanottuna mua jännitti aivan suunnattomasti, vaikka tunsin päähenkilömme entuudestaan ja tiesin, ettei mua tule näkymään kuvissa ollenkaan. Eddie oli normaaliin tapaansa tosi supliikki kaveri, joten mun pelot jäätymisestäkin olivat turhia.
Noin puolessavälissä haastattelua mua alkoi heikottaa aivan suunnattomasti. Päässä alkoi pyöriä ja vatsaa alkoi vääntää. En kuitenkaan raaskinut keskeyttää kuvauksia, koska oltiin juuri pääsemässä dokumenttimme tärkeimpiin aiheisiin. Pakotin itseni kestämään kysymysten loppuun saakka, ja kun nauhoitus lopetettiin, mun oli pakko mennä pitkäkseni. Olo oli todella heikko, kuin olisin valvonut monta yötä putkeen ja pyörinyt monessa huvipuistolaitteessa. Kun Saara syötti mulle appelsiinia, aloin laskeskella, paljonkos päivään aikana on tullut syötyä tai juotua. Lounas jäi välistä, eikä 35 asteen lämmöstä huolimatta ollut tullut juotua tarpeeksi, koska dokkarin kuvaaminen jännitti niin pirusti. Meidän oli tarkoitus jatkaa kuvaamista vielä Windhoekin kaduilla, mutta Eddie ehdotti että jatkettaisiin keskiviikkona, hän ei halunnut nähdä tilannetta jossa huudetaan “Cut!” ja mä pyörryn.
Kun saatiin kamat kasaan ja raahauduttua takaisin Puccinille, huomasin, ettei kaikki todellakaan ole kunnossa. Makasin puolikuolleena sohvalla ja yritin juoda limpparia, jotta olo helpottaisi. Meillä oli vielä illaksi buukattu kuvausreissu, mihin musta ei ollut lähtijäksi. Onneksi Puccini-asukas Supe lähti auttamaan Saaraa, kun mä jäin tekemään kuolemaa. Ilta menikin siinä sitten oksennellessa ja päätä särkiessä - nestehukkahan se päivän aikana oli iskenyt.
Loppujen lopuksi makasin koko keskiviikon Puccinilla, ja hoidettiin kuvaukset loppuun torstaina. Kuvattiin Eddien kanssa kuvituskuvaa Katuturassa ja Windhoekin keskustassa, päivä meni todella nopeasti koska oli hauskaa. Parhaiten mieleen jäi hetki kun Saara kuvaa erästä katukuppilaa ulkopuolelta, ja mä yritin sniikkailla kuppilasta ulos päätymättä kuvaan. En ihan onnistunut. Myös Eddiellä oli omia ideoita kuvituskuviin, joita kokeilimme innolla. Pakko sanoa, että tällä hetkellä Saara on tän maailman ainoa ihminen, johon luotan niin paljon, että annan hänen ohjata mua kun kävelen takaperin ruuhkaisessa Windhoekin keskustassa kallis kamera kädessä, koska halutaan kuvata dokkarin päähenkilön kävelyä edestäpäin.
Noin puolessavälissä haastattelua mua alkoi heikottaa aivan suunnattomasti. Päässä alkoi pyöriä ja vatsaa alkoi vääntää. En kuitenkaan raaskinut keskeyttää kuvauksia, koska oltiin juuri pääsemässä dokumenttimme tärkeimpiin aiheisiin. Pakotin itseni kestämään kysymysten loppuun saakka, ja kun nauhoitus lopetettiin, mun oli pakko mennä pitkäkseni. Olo oli todella heikko, kuin olisin valvonut monta yötä putkeen ja pyörinyt monessa huvipuistolaitteessa. Kun Saara syötti mulle appelsiinia, aloin laskeskella, paljonkos päivään aikana on tullut syötyä tai juotua. Lounas jäi välistä, eikä 35 asteen lämmöstä huolimatta ollut tullut juotua tarpeeksi, koska dokkarin kuvaaminen jännitti niin pirusti. Meidän oli tarkoitus jatkaa kuvaamista vielä Windhoekin kaduilla, mutta Eddie ehdotti että jatkettaisiin keskiviikkona, hän ei halunnut nähdä tilannetta jossa huudetaan “Cut!” ja mä pyörryn.
Kun saatiin kamat kasaan ja raahauduttua takaisin Puccinille, huomasin, ettei kaikki todellakaan ole kunnossa. Makasin puolikuolleena sohvalla ja yritin juoda limpparia, jotta olo helpottaisi. Meillä oli vielä illaksi buukattu kuvausreissu, mihin musta ei ollut lähtijäksi. Onneksi Puccini-asukas Supe lähti auttamaan Saaraa, kun mä jäin tekemään kuolemaa. Ilta menikin siinä sitten oksennellessa ja päätä särkiessä - nestehukkahan se päivän aikana oli iskenyt.
Loppujen lopuksi makasin koko keskiviikon Puccinilla, ja hoidettiin kuvaukset loppuun torstaina. Kuvattiin Eddien kanssa kuvituskuvaa Katuturassa ja Windhoekin keskustassa, päivä meni todella nopeasti koska oli hauskaa. Parhaiten mieleen jäi hetki kun Saara kuvaa erästä katukuppilaa ulkopuolelta, ja mä yritin sniikkailla kuppilasta ulos päätymättä kuvaan. En ihan onnistunut. Myös Eddiellä oli omia ideoita kuvituskuviin, joita kokeilimme innolla. Pakko sanoa, että tällä hetkellä Saara on tän maailman ainoa ihminen, johon luotan niin paljon, että annan hänen ohjata mua kun kävelen takaperin ruuhkaisessa Windhoekin keskustassa kallis kamera kädessä, koska halutaan kuvata dokkarin päähenkilön kävelyä edestäpäin.
Kuvauskaluston kantaminen Katuturassa oli ehkä vähän riskialtista..
...mutta onneksi meillä oli paikallinen mukana!
Saara halusi kuvata tuota tekstiä, kun talosta tuli nainen ulos ja kysyi mikä on ongelma.. Hupsan!
Taksimatkalla oltiin kuin sillit purkissa. Kamerajalusta ei meinannut mahtua olemaan, "just put it between my legs!"
Kaffilassa kuvaamassa :)
Tämä setä yritti lakaista kun istuin keskellä väylää. Siinä se sitten harjas mun ympäriltä kaikki lehdet ja jäi kyyläämään mitä kuvataan :D
Tiistai ja torstai olivat todella antoisia päiviä, dokkarimme on PAKKO rokata, onhan sen takia yksi nestehukkakin kärsitty : ) Kiitos vielä Eddie, Saara, taksikuskit Gery ja Heikki, ja kaikki lukuisat ihmiset, jotka tekivät dokkarimme kuvaamisen mahdolliseksi!
Väsyneet, mutta onnelliset työskentelijät :)
Tänään illalla olisi sitten vuorossa Pap-idols, huomenna jazzia. Näistä lisää myöhemmissä blogimerkinnöissä.
Rauhaa ja rakkautta,
Tytti
Rauhaa ja rakkautta,
Tytti
keskiviikko 6. lokakuuta 2010
Kapkaupungin lumoissa
Tässä matkakertomus mahtavasta reissusta Afrikan eteläisimpään niemeen ja sen ympäristöön. Enjoy and travel to South-Africa!
Bussimme kohti Kapkaupunkia starttasi viime viikon keskiviikkona auringon laskiessa. Edessä oli 20 tunnin matka ulkomaille! Pikkuhiljaa ruskea, kuiva aavikko muuttui vihreämmäksi ja lopulta ajelimme Etelä-Afrikan viinitarhojen sekä sitruuna- ja appelsiinipuiden lomassa. Nukahtaminen bussissa Tytin ja Sinin vieressä oli helppoa, sillä kuuntelimme sateen (ensimmäinen sade, jonka olemme nähneet täällä) ropinaa ikkunaa vasten.
Passintarkastusten ja pidätysharjoitusten jälkeen saavuimme Kapkaupunkiin torstai-iltapäivänä hikisinä ja nälkäisinä. Matkaväsymys kuitenkin unohtui, kun näimme suuren kaupungin levittyvän Pöytävuoren juurelle sekä Atlantin syliin. Ihastelimme maisemia ja kaupungin loputonta vilinää. Kaduilla kulkiessamme ihmettelimme, missä kaikki mustat ihmiset ovat, sillä suurin osa vastaantulijoista oli valkoisia. Tuntui kuin maanosa olisi menettänyt merkityksensä: Windhoekiin verrattuna Kapkaupunki antaa täysin erilaisen kuvan Afrikasta. Maalaiset olivat saapuneet iloiseen ja rentoon suurkaupunkiin!
Perjantaina teimme kokopäiväretken Hyväntoivonniemelle. Pääsimme astumaan veneeseen ja tuntemaan meren aallot, kun kävimme moikkaamassa haisevia hylkeitä Hout Bayssa. Vuorien rinteitä mutkitellen jatkoimme matkaamme pingviinien luokse. Voi kuinka, pingut olivat pieniä ja huvittavia, kun tepastelivat rannalla aaltojen kaataessa niitä nurin. Keiloja muistuttavia Afrikan pingviinejä on jäljellä enää 150 000 ja ne ovat maailman neljästä pingviinilajista ainoita, jotka asuvat Afrikassa.
10 hengen porukkamme suuntasi seuraavaksi Cape Pointille, välillä pyörän selästä maisemia ihaillen. Kiipesiimme Cape Pointin majakalle, joka on 250 metriä merenpinnan yläpuolella. Vau, mikä maisema! Edessä silmänkantamattomiin tummaa merta, takana vihreitä vuoria ja korvissa tuulen humina ja aaltojen kohina. Oli ihanaa haistaa meri ja tuntea kostea ilma iholla aavikko-Windhoekin jälkeen. Valkoisena hohtavalta majakalta patikoimme Hyväntoivonniemelle, jossa mieli täyttyi kauniista ajatuksista ja rauhallisesta olosta. Noita maisemia ja ajatuksia muistan vielä monta kertaa!
Tutustuimme päiväretkellä samassa hostellissa asuvaan saksalaiseen Gloriaan, jonka kanssa söimme meksikolaisen illallisen ja nauroimme tyylikkäitä rusketusrajojamme ja punertavia kasvojamme. Gloria on vaidossa Etelä-Afrikan Port Elisabethin yliopistossa ja vietti Kapissa kevätlomaansa.
Lauantaina nautimme ihanan aamupalan katukahvilassa ja yritimme valloittaa Pöytävuoren. Valitettavasti tuuli oli liian kova, emmekä päässeet ylös. Tekniikkakin oli laittanut hanttiin eikä turisteja päästetty Robben Islandille Nelson Mandelan selliä ihmettelemään. Päätimme sitten tyttöjen kanssa viettää päivän Waterfrontissa shoppailemalla. Ostin muistoksi Etelä-afrikkalaisen nuoren suunnittelijan kukkamekon sekä Namibian lipun rannekoruuni. Nautimme ja mietiskelimme elämäämme kauniissa maisemissa, kun söimme lounasta tai kylmää jätskiä.
Illalla söimme hyvin afrikkalaisessa ravintolassa Glorian kanssa. Skoolasimme paikallisella punaviinillä ja kuuntelimme livemusaa. Toivoin, että ajan olisi voinut pysäyttää, sillä lähtö kotiin häämötti kulman takana. Olisi niin tehnyt mieli jäädä reissuun vielä vähän pidemmäksi aikaa. Sunnuntaiaamuna kiipesimme bussin toiseen kerrokseen eturiville ihastelemaan maisemia ja aloitimme matkan kotiin. Maanantaiaamuna olo oli väsynyt, mutta onnellinen, kun huristelimme taksilla tuttuja katuja pitkin.
Kapkaupunki lumosi mut täysin! Ihmiset ovat rentoja ja ystävällisiä. Kaupungissa on huoletonta surffifiilistä, persoonallisia pieniä kahviloita ja kauniita katuja täynnä värikkäitä taloja. Oli mahtavaa nähdä uusi paikka! Paljon jäi nähtävää ja koettavaa, joten Kapkaupunki kutsuu vielä aivan varmasti!
Maanantaipäivän olin tokkurassa kaikesta matkustamisesta. Saimme kuitenkin asioita hyvin hoidetuksi ja vapaaillan, sillä tuntimme oli yllättäen peruttu. Tiistaina pääsimme tositoimiin, kun kuvasimme dokumenttiamme. Teemme henkilökuvan namibialaisesta miehestä, joka on osallistunut Afrikan Big Brotheriin. Oli kotoinen olo, kun painoin kamerasta Rec-nappulan pohjaan ja Tytti aloitti kysymysten esittämisen.
Tämän ja ensi viikon keskitymme kouluun ja sitten saammekin vieraita Suomesta, kun äitimme ja Petteri tulevat tänne. Silloin lähdemme telttailemaan Etoshan luonnonpuistoon villieläinten kavereiksi ja esittelemme tämän kevään (syksyn) kotikaupunkiamme.
Kesä on tulossa, lauantaiksi on luvattu 39 astetta. Huoneessa pyörii tuuletin ja uima-allas houkuttelee! :)
Halit. Take care. Saara
Bussimme kohti Kapkaupunkia starttasi viime viikon keskiviikkona auringon laskiessa. Edessä oli 20 tunnin matka ulkomaille! Pikkuhiljaa ruskea, kuiva aavikko muuttui vihreämmäksi ja lopulta ajelimme Etelä-Afrikan viinitarhojen sekä sitruuna- ja appelsiinipuiden lomassa. Nukahtaminen bussissa Tytin ja Sinin vieressä oli helppoa, sillä kuuntelimme sateen (ensimmäinen sade, jonka olemme nähneet täällä) ropinaa ikkunaa vasten.
Passintarkastusten ja pidätysharjoitusten jälkeen saavuimme Kapkaupunkiin torstai-iltapäivänä hikisinä ja nälkäisinä. Matkaväsymys kuitenkin unohtui, kun näimme suuren kaupungin levittyvän Pöytävuoren juurelle sekä Atlantin syliin. Ihastelimme maisemia ja kaupungin loputonta vilinää. Kaduilla kulkiessamme ihmettelimme, missä kaikki mustat ihmiset ovat, sillä suurin osa vastaantulijoista oli valkoisia. Tuntui kuin maanosa olisi menettänyt merkityksensä: Windhoekiin verrattuna Kapkaupunki antaa täysin erilaisen kuvan Afrikasta. Maalaiset olivat saapuneet iloiseen ja rentoon suurkaupunkiin!
Perjantaina teimme kokopäiväretken Hyväntoivonniemelle. Pääsimme astumaan veneeseen ja tuntemaan meren aallot, kun kävimme moikkaamassa haisevia hylkeitä Hout Bayssa. Vuorien rinteitä mutkitellen jatkoimme matkaamme pingviinien luokse. Voi kuinka, pingut olivat pieniä ja huvittavia, kun tepastelivat rannalla aaltojen kaataessa niitä nurin. Keiloja muistuttavia Afrikan pingviinejä on jäljellä enää 150 000 ja ne ovat maailman neljästä pingviinilajista ainoita, jotka asuvat Afrikassa.
10 hengen porukkamme suuntasi seuraavaksi Cape Pointille, välillä pyörän selästä maisemia ihaillen. Kiipesiimme Cape Pointin majakalle, joka on 250 metriä merenpinnan yläpuolella. Vau, mikä maisema! Edessä silmänkantamattomiin tummaa merta, takana vihreitä vuoria ja korvissa tuulen humina ja aaltojen kohina. Oli ihanaa haistaa meri ja tuntea kostea ilma iholla aavikko-Windhoekin jälkeen. Valkoisena hohtavalta majakalta patikoimme Hyväntoivonniemelle, jossa mieli täyttyi kauniista ajatuksista ja rauhallisesta olosta. Noita maisemia ja ajatuksia muistan vielä monta kertaa!
Tutustuimme päiväretkellä samassa hostellissa asuvaan saksalaiseen Gloriaan, jonka kanssa söimme meksikolaisen illallisen ja nauroimme tyylikkäitä rusketusrajojamme ja punertavia kasvojamme. Gloria on vaidossa Etelä-Afrikan Port Elisabethin yliopistossa ja vietti Kapissa kevätlomaansa.
Lauantaina nautimme ihanan aamupalan katukahvilassa ja yritimme valloittaa Pöytävuoren. Valitettavasti tuuli oli liian kova, emmekä päässeet ylös. Tekniikkakin oli laittanut hanttiin eikä turisteja päästetty Robben Islandille Nelson Mandelan selliä ihmettelemään. Päätimme sitten tyttöjen kanssa viettää päivän Waterfrontissa shoppailemalla. Ostin muistoksi Etelä-afrikkalaisen nuoren suunnittelijan kukkamekon sekä Namibian lipun rannekoruuni. Nautimme ja mietiskelimme elämäämme kauniissa maisemissa, kun söimme lounasta tai kylmää jätskiä.
Illalla söimme hyvin afrikkalaisessa ravintolassa Glorian kanssa. Skoolasimme paikallisella punaviinillä ja kuuntelimme livemusaa. Toivoin, että ajan olisi voinut pysäyttää, sillä lähtö kotiin häämötti kulman takana. Olisi niin tehnyt mieli jäädä reissuun vielä vähän pidemmäksi aikaa. Sunnuntaiaamuna kiipesimme bussin toiseen kerrokseen eturiville ihastelemaan maisemia ja aloitimme matkan kotiin. Maanantaiaamuna olo oli väsynyt, mutta onnellinen, kun huristelimme taksilla tuttuja katuja pitkin.
Kapkaupunki lumosi mut täysin! Ihmiset ovat rentoja ja ystävällisiä. Kaupungissa on huoletonta surffifiilistä, persoonallisia pieniä kahviloita ja kauniita katuja täynnä värikkäitä taloja. Oli mahtavaa nähdä uusi paikka! Paljon jäi nähtävää ja koettavaa, joten Kapkaupunki kutsuu vielä aivan varmasti!
Maanantaipäivän olin tokkurassa kaikesta matkustamisesta. Saimme kuitenkin asioita hyvin hoidetuksi ja vapaaillan, sillä tuntimme oli yllättäen peruttu. Tiistaina pääsimme tositoimiin, kun kuvasimme dokumenttiamme. Teemme henkilökuvan namibialaisesta miehestä, joka on osallistunut Afrikan Big Brotheriin. Oli kotoinen olo, kun painoin kamerasta Rec-nappulan pohjaan ja Tytti aloitti kysymysten esittämisen.
Tämän ja ensi viikon keskitymme kouluun ja sitten saammekin vieraita Suomesta, kun äitimme ja Petteri tulevat tänne. Silloin lähdemme telttailemaan Etoshan luonnonpuistoon villieläinten kavereiksi ja esittelemme tämän kevään (syksyn) kotikaupunkiamme.
Kesä on tulossa, lauantaiksi on luvattu 39 astetta. Huoneessa pyörii tuuletin ja uima-allas houkuttelee! :)
Halit. Take care. Saara
maanantai 27. syyskuuta 2010
Viikonlopun riennot vievät voimat
Se olis sitten taas maanantai. Ollaan oltu Windhoekissa jo 9 viikkoa, mihin nää päivät oikein katoaa? Samalla tuntuu siltä kuin olisin vasta saapunut Namibiaan, kun taas toisaalta ajatus Suomesta tuntuu todella kaukaiselta.
Viikonloppu oli jälleen kerran omalta osalta vauhdikas. Lauantaina olin Suvi-Tuulin eli Supen kanssa erään paikallisen bändin levyjulkkareissa. Illan odotus tuntui tosi jännittävältä - lipuissa nimittäin luki paikkana “secret location”, ja vain paria tuntia ennen juhlia saatiin tietää juhlapaikka. Tarkoitus oli mennä pippaloihin kuuden aikaan, mutta African Timen takia kyytimme tuli vasta varttia vaille yhdeksän.
Julkkarit olivat hienossa yksityisasunnossa, johon sisään pääsi vain lippua näyttämällä. Baari oli täynnä boolia ja muita ilojuomia, ihmiset nauroivat ja olivat pukeutuneet parhaimpiinsa. Olin tosi yllättynyt, miten monta tuttua ja puolituttuakin juhlissa näin! Ja koska pidän vauhdista ja vaarallisista tilanteista, niin tulikin siinä bondattua paikan omistajan kanssa ihan huolella, ja pääsimme Supen kanssa nauttimaan viinistä ja ruoasta, jota ei muille julkkarivieraille ollut edes tarjolla. Nauroimme vatsamme kipeiksi selittäessämme “Pallero” sanan merkitystä, ja kertoessamme, että Suvi-Tuuli tarkoittaa Summer Breezeä.
Jouduin pitkästä aikaa myös erittäin noloon tilanteeseen ja opin, ettei kannata puhua härskejä vessajonossa, etenkin jos keskustelun aiheena ovat muut bilettäjät. Täällä oon tuudittautunut siihen oletukseen, että voin puhua suomea missä ja milloin vain, koska kukaan ei ymmärrä. Siinä sitten muutamat sammakot tuli jonottaessa suusta päästettyä, ja sattumalta kysyinkin takanani olevalta tytöltä “Where are you from?” Leukahan siinä loksahti lattiaan kun tyttö sujuvalla suomella vastas että “samasta paikasta kuin tekin”. Luojan kiitos vessa vapautui samalla hetkellä ja päästiin Supen kanssa sinne jälleen kerran nauramaan katketaksemme.
Juhlat olivat mitä ilmeisimmin naapuruston mielestä liian äänekkäät, sillä poliisit tulivat jossakin vaiheessa paikalle ja keskeyttivät juhlat. Siitä juhlaväki valui kuka mihinkin, me Supen kanssa poistuimme takavasemmalle Fashion Bariin valloittamaan tanssilattian.
Sunnuntaiaamuna olo oli erittäin raihnainen, jossain kohtaa juhlimista oon onnistunut satuttamaan polveni oikein huolella. Kipu hellitti hyvällä päivällisellä ja jälleen kerran kunnon nauruilla - juhlissa mielestäni parasta on seuraavan päivän muistelot.
Sunnuntain krapulaköllimiset muuntautuvat mulla aika usein koti-ikäväksi, etenkin silloin kun ei ole juttukaveria. Mun tuli iskää ihan järjetön ikävä, etenkin kun vaihdettiin lauantaina tekstarit ja iskän lähettämän viestin lopussa luki “Mullakin on ikävä. Ja rakastan”. Itkuthan siinä pääsi kun näki tuonkin totuuden kirjoitettuna kännykän näytölle. On se jännä, vaikka kuinka tietää että vanhemmat rakastavat, tuntuu se aina niin liikuttavalta kun sen kuulee ääneen / näkee kirjoitettuna.
Niin kuin viime blogmerinnässäkin kirjoitin, täällä on todella tullut ikävä naisen asemaa Suomessa. Viime viikolla koin varsinaisen shokin kun luin informatiivisen sarjakuvan abortista - Namibiassa on varsin tiukat säännöt siitä, milloin abortin saa tehdä. Syyksi ei kelpaa ehkäisyn pettäminen tai se, että lasta ei halua pitää. Tämänkin takia etenkin nuoret äidit dumppaavat lapsiaan, koska abortti ei ole mahdollista. Täältä kuulemma lähdetään myös Etelä-Afrikkaan aborttien perässä, siellä kun niitä “höllemmin perustein” saa tehdä. Sunnuntaina kuulin myös, että koko Namibiassa on tasan yksi lääkäri, joka kykenee antamaan epiduraalipuudutuksen synnytyksessä. Aikamoista, sanon minä..
Sunnuntaina päässä pyörikin Samuli Putron laulu Helismaa..
“Minä laulan karusti vaan enpä vaihtaisi
ääntäni tai kompuroivaa kotimaatani
Sillä näen kauneutta ainutkertaista
Sen huurteisissa kasvoissa kun sataa puukkoja”
Keskiviikkona nokkamme kääntyvät kohti Kapkaupunkia, en malta odottaa! Lisää blogipäivitystä luvassa siis ensi viikolla kun kotiudumme Etelä-Afrikasta.. :)
Sharp!
Tytti
p.s. tänne on luvattu SADETTA keskiviikoksi!! Mitä ihmettä?
Viikonloppu oli jälleen kerran omalta osalta vauhdikas. Lauantaina olin Suvi-Tuulin eli Supen kanssa erään paikallisen bändin levyjulkkareissa. Illan odotus tuntui tosi jännittävältä - lipuissa nimittäin luki paikkana “secret location”, ja vain paria tuntia ennen juhlia saatiin tietää juhlapaikka. Tarkoitus oli mennä pippaloihin kuuden aikaan, mutta African Timen takia kyytimme tuli vasta varttia vaille yhdeksän.
Julkkarit olivat hienossa yksityisasunnossa, johon sisään pääsi vain lippua näyttämällä. Baari oli täynnä boolia ja muita ilojuomia, ihmiset nauroivat ja olivat pukeutuneet parhaimpiinsa. Olin tosi yllättynyt, miten monta tuttua ja puolituttuakin juhlissa näin! Ja koska pidän vauhdista ja vaarallisista tilanteista, niin tulikin siinä bondattua paikan omistajan kanssa ihan huolella, ja pääsimme Supen kanssa nauttimaan viinistä ja ruoasta, jota ei muille julkkarivieraille ollut edes tarjolla. Nauroimme vatsamme kipeiksi selittäessämme “Pallero” sanan merkitystä, ja kertoessamme, että Suvi-Tuuli tarkoittaa Summer Breezeä.
Jouduin pitkästä aikaa myös erittäin noloon tilanteeseen ja opin, ettei kannata puhua härskejä vessajonossa, etenkin jos keskustelun aiheena ovat muut bilettäjät. Täällä oon tuudittautunut siihen oletukseen, että voin puhua suomea missä ja milloin vain, koska kukaan ei ymmärrä. Siinä sitten muutamat sammakot tuli jonottaessa suusta päästettyä, ja sattumalta kysyinkin takanani olevalta tytöltä “Where are you from?” Leukahan siinä loksahti lattiaan kun tyttö sujuvalla suomella vastas että “samasta paikasta kuin tekin”. Luojan kiitos vessa vapautui samalla hetkellä ja päästiin Supen kanssa sinne jälleen kerran nauramaan katketaksemme.
Juhlat olivat mitä ilmeisimmin naapuruston mielestä liian äänekkäät, sillä poliisit tulivat jossakin vaiheessa paikalle ja keskeyttivät juhlat. Siitä juhlaväki valui kuka mihinkin, me Supen kanssa poistuimme takavasemmalle Fashion Bariin valloittamaan tanssilattian.
Sunnuntaiaamuna olo oli erittäin raihnainen, jossain kohtaa juhlimista oon onnistunut satuttamaan polveni oikein huolella. Kipu hellitti hyvällä päivällisellä ja jälleen kerran kunnon nauruilla - juhlissa mielestäni parasta on seuraavan päivän muistelot.
Sunnuntain krapulaköllimiset muuntautuvat mulla aika usein koti-ikäväksi, etenkin silloin kun ei ole juttukaveria. Mun tuli iskää ihan järjetön ikävä, etenkin kun vaihdettiin lauantaina tekstarit ja iskän lähettämän viestin lopussa luki “Mullakin on ikävä. Ja rakastan”. Itkuthan siinä pääsi kun näki tuonkin totuuden kirjoitettuna kännykän näytölle. On se jännä, vaikka kuinka tietää että vanhemmat rakastavat, tuntuu se aina niin liikuttavalta kun sen kuulee ääneen / näkee kirjoitettuna.
Niin kuin viime blogmerinnässäkin kirjoitin, täällä on todella tullut ikävä naisen asemaa Suomessa. Viime viikolla koin varsinaisen shokin kun luin informatiivisen sarjakuvan abortista - Namibiassa on varsin tiukat säännöt siitä, milloin abortin saa tehdä. Syyksi ei kelpaa ehkäisyn pettäminen tai se, että lasta ei halua pitää. Tämänkin takia etenkin nuoret äidit dumppaavat lapsiaan, koska abortti ei ole mahdollista. Täältä kuulemma lähdetään myös Etelä-Afrikkaan aborttien perässä, siellä kun niitä “höllemmin perustein” saa tehdä. Sunnuntaina kuulin myös, että koko Namibiassa on tasan yksi lääkäri, joka kykenee antamaan epiduraalipuudutuksen synnytyksessä. Aikamoista, sanon minä..
Sunnuntaina päässä pyörikin Samuli Putron laulu Helismaa..
“Minä laulan karusti vaan enpä vaihtaisi
ääntäni tai kompuroivaa kotimaatani
Sillä näen kauneutta ainutkertaista
Sen huurteisissa kasvoissa kun sataa puukkoja”
Keskiviikkona nokkamme kääntyvät kohti Kapkaupunkia, en malta odottaa! Lisää blogipäivitystä luvassa siis ensi viikolla kun kotiudumme Etelä-Afrikasta.. :)
Sharp!
Tytti
p.s. tänne on luvattu SADETTA keskiviikoksi!! Mitä ihmettä?
lauantai 25. syyskuuta 2010
Täytyy lähteä kauas, jotta näkee lähelle
Rutiinit luovat turvan. Unenpöpperöiset aamut on pelastettu samassa järjestyksessä ja täsmälleen samaan kellonaikaan tehdyillä askareilla: torkku, vessa, suihku, hampaat, vaatteet, kahvi, leipä, ripsiväri. Valmis.
Rutiinit turruttavat. Ostamme kaupasta aina samaa jogurttia, istumme television ääressä katsomassa uutisia puolinukuksissa, kävelemme kouluun aina samaa reittiä. Lopulta päiviä ei voi erottaa toisistaan.
Rutiineista muodostuu päivä. Päivistä muodostuu viikko ja viikoista kuukausi. Rutiineista muodostuu elämä. Oma elämämme. Mä pidän rutiineista. Haluan tietää, mitä elämässäni tapahtuu seuraavaksi. Haluan olla varma, milloin ja missä tapaan ystäväni; moneltako jumppa alkaa; että jääkaapissa on maitoa aamukahvia varten.
Arvokkain rutiini: avata kotiportin ovi kauko-ohjaimella.
Heinäkuun 24. päivänä 2010 mun rutiinit muuttuivat, mutta eivät hävinneet. Lento maailman toiselle puolelle on muuttanut mua. Nykyään pesen hampaat aina ennen aamupalaa. Tuntuu, että aamupalahuoneeseen ei kehtaa mennä yöltä haisevalla hengityksellä. Köllähdän sängylleni aina samalta puolelta, vaikka voisin valita toisenkin reunan ihan hyvin ja syön ruokani aina samassa paikassa pyöreän pöydän ääressä.
Täällä ollessani olen huomannut, millaista elämäni Suomessa on. Olen oppinut arvostamaan elämääni aivan eri tavalla kuin aikaisemmin. On ihanaa kun voi tekstata sairauslomaa kotona viettävälle isälle apua-tekstarin silloin, kun automaateista ei saa rahaa ja käteinen on loppu. Olen myös tajunnut, että kaipaan ympärilleni ihmisiä ja seuraa. Kaipaan hetkiä, jolloin voimme nauraa vastaantulevan miehen viiksille, kysyä haluatko kinkkua vai juustoa leivän päälle tai vain istua hiljaa teemuki kädessä tai jätskikulho pöydällä. Ei enää yksinasumista, siis. :)
Olen myös päättänyt, että turha stressaaminen on syytä jättää pois. Hetkessä kannattaa elää ja itseään pitää kuunnella. Saa tehdä juuri niin kuin haluaa: ei tarvitse tehdä jotain, mitä joku toinen sanoo. Meidän uutiskirjoituksen maikka sanoi meille, että " you have time do nothing when you are dead". Tää tietysti viittasi tekemättömiin läksyihin, mutta mä meinaan muistaa ton yleisesti elämässä. Eliniän odote on täällä vain reilut 50 vuotta, joten usein kuulee jonkun sanovan "life is too short, you should enjoy, not think too much".
Kaukana ollessa kaipuu ei ole pieni. Mulla on ikävä monia asioita kotona. Perhettä, ystäviä, kavereita, rasvatonta maitoa, ruisleipää, kalaa, jumppaa, saunaa. Täällä aion jatkaa elämästä täysillä nauttimista vielä kun täällä olen. Aion tehdä asioita, joista pidän, syödä ulkona, matkustaa ja tärkeimpänä viettää aikaa hyvien ihmisten kanssa.
Koti on aina sydämessä, kuinka kaukana olenkin.
PS Pohdintaa on tullut harrastettua paljon, sillä olen maannut viime viikonlopusta alkaen sängyn pohjalla flunssaa potemassa. Nyt jo onneksi liikkeellä antibioottien ansiosta. Viime viikolla pidin koulussa esitelmän valokuvaukseen liittyvistä laeista. Viimeisessä diassa luki kissan kokoisilla kirjaimilla "photograph with humidity". Näköjään ilmankosteus ja nöyryys (humility) on mun mielestä aivan sama asia! Meillä oli myös mediamarkkinoin toinen koe sekä keskiviikkona vedimme oman shown:n koulun radiossa. Soitimme suomalaista musiikkia ja pohdiskelimme muun muassa suomalaisten ja namibialaisten miesten eroja. Olemme käsikirjoittaneet dokumenttimme ja allekirjoittaneet sopimukset. Nyt odotan kuvauksia jännityksellä ja innostuksella. Ensi viikolla muutamaksi päiväksi kouluun ja sitten turistiksi Kapkaupunkiin.
DJ Tytti and DJ Saara at Radio Echoes!
Rutiinit turruttavat. Ostamme kaupasta aina samaa jogurttia, istumme television ääressä katsomassa uutisia puolinukuksissa, kävelemme kouluun aina samaa reittiä. Lopulta päiviä ei voi erottaa toisistaan.
Rutiineista muodostuu päivä. Päivistä muodostuu viikko ja viikoista kuukausi. Rutiineista muodostuu elämä. Oma elämämme. Mä pidän rutiineista. Haluan tietää, mitä elämässäni tapahtuu seuraavaksi. Haluan olla varma, milloin ja missä tapaan ystäväni; moneltako jumppa alkaa; että jääkaapissa on maitoa aamukahvia varten.
Arvokkain rutiini: avata kotiportin ovi kauko-ohjaimella.Heinäkuun 24. päivänä 2010 mun rutiinit muuttuivat, mutta eivät hävinneet. Lento maailman toiselle puolelle on muuttanut mua. Nykyään pesen hampaat aina ennen aamupalaa. Tuntuu, että aamupalahuoneeseen ei kehtaa mennä yöltä haisevalla hengityksellä. Köllähdän sängylleni aina samalta puolelta, vaikka voisin valita toisenkin reunan ihan hyvin ja syön ruokani aina samassa paikassa pyöreän pöydän ääressä.
Täällä ollessani olen huomannut, millaista elämäni Suomessa on. Olen oppinut arvostamaan elämääni aivan eri tavalla kuin aikaisemmin. On ihanaa kun voi tekstata sairauslomaa kotona viettävälle isälle apua-tekstarin silloin, kun automaateista ei saa rahaa ja käteinen on loppu. Olen myös tajunnut, että kaipaan ympärilleni ihmisiä ja seuraa. Kaipaan hetkiä, jolloin voimme nauraa vastaantulevan miehen viiksille, kysyä haluatko kinkkua vai juustoa leivän päälle tai vain istua hiljaa teemuki kädessä tai jätskikulho pöydällä. Ei enää yksinasumista, siis. :)
Olen myös päättänyt, että turha stressaaminen on syytä jättää pois. Hetkessä kannattaa elää ja itseään pitää kuunnella. Saa tehdä juuri niin kuin haluaa: ei tarvitse tehdä jotain, mitä joku toinen sanoo. Meidän uutiskirjoituksen maikka sanoi meille, että " you have time do nothing when you are dead". Tää tietysti viittasi tekemättömiin läksyihin, mutta mä meinaan muistaa ton yleisesti elämässä. Eliniän odote on täällä vain reilut 50 vuotta, joten usein kuulee jonkun sanovan "life is too short, you should enjoy, not think too much".
Kaukana ollessa kaipuu ei ole pieni. Mulla on ikävä monia asioita kotona. Perhettä, ystäviä, kavereita, rasvatonta maitoa, ruisleipää, kalaa, jumppaa, saunaa. Täällä aion jatkaa elämästä täysillä nauttimista vielä kun täällä olen. Aion tehdä asioita, joista pidän, syödä ulkona, matkustaa ja tärkeimpänä viettää aikaa hyvien ihmisten kanssa.
Koti on aina sydämessä, kuinka kaukana olenkin.
Aurinkoisin halein Saara.
PS Pohdintaa on tullut harrastettua paljon, sillä olen maannut viime viikonlopusta alkaen sängyn pohjalla flunssaa potemassa. Nyt jo onneksi liikkeellä antibioottien ansiosta. Viime viikolla pidin koulussa esitelmän valokuvaukseen liittyvistä laeista. Viimeisessä diassa luki kissan kokoisilla kirjaimilla "photograph with humidity". Näköjään ilmankosteus ja nöyryys (humility) on mun mielestä aivan sama asia! Meillä oli myös mediamarkkinoin toinen koe sekä keskiviikkona vedimme oman shown:n koulun radiossa. Soitimme suomalaista musiikkia ja pohdiskelimme muun muassa suomalaisten ja namibialaisten miesten eroja. Olemme käsikirjoittaneet dokumenttimme ja allekirjoittaneet sopimukset. Nyt odotan kuvauksia jännityksellä ja innostuksella. Ensi viikolla muutamaksi päiväksi kouluun ja sitten turistiksi Kapkaupunkiin.
DJ Tytti and DJ Saara at Radio Echoes!tiistai 14. syyskuuta 2010
Tasa-arvon ikävä
Aivan käsittämätöntä että ollaan oltu täällä jo yli 7 viikkoa. Kohta ollaankin reissumme puolessavälissä, ja tulee aika laskea päiviä kotiinpaluuseen. Tällä hetkellä tuntuu kylläkin täysin siltä, että haluaisin jäädä tänne pidemmäksi aikaa, enkä lähteä kotiin lainkaan.
Yksi asia, mikä täällä kylläkin ahdistaa jonnin verran, on miesten ja naisten väliset erot. Namibia on selkeästi miesten maa, miehet pyörittävät lähes kaikkea. Etenkin viikonloppuisin ulkona ollessa olo on toisinaan kuin jollakin riistaeläimellä, jota kuka tahansa voi yrittää saalistaa ja tulla koskettamaan. Erityisen ärsyttävää on se, kun ihmiset tulevat koskettelemaan lävistystäni täydellä tanssilattialla. I want to have my private area, please.. Myös valkoisena naisena joudun useammin huomion kohteeksi - kerrankin kävellessäni Katuturassa kuulin huudon “Morning white meat, white flexible meat”.
Olen myös huomannut sen, että yllättävän nopeasti täällä leimautuu jonkun tyttöystäväksi. Jos viettää vähänkin enemmän aikaa jonkin miespuolisen henkilön kanssa, leimautuu tämän friiduksi alta aikayksikön. Itsekin olen joutunut oikomaan vastaan tulleita kysymyksiä “Ah Tutte, how is your boyfriend??”. Argh. Täällä kyllä oppii arvostamaan sitä, että Suomessa tulee kohdelluksi tasa-arvoisena, ei ainoastaan naisena. Pitäisikö sitä harkita johonkin säkkiin pukeutumista, ettei sukupuoli olisi ensimmäinen asia, mikä huomioidaan?
Yhden asian haluan kyllä viedä täältä Namibiasta mukanani kotiin: tervehtimisen jalon taidon. Tällä hetkellä tuntuu vallan normaalilta tervehtiä vastaantulevia ihmisiä koulussa, samaan hissiin astuvia tyyppejä ja niitä, jotka liikennevaloissa hyppäävät saman taksin takapenkille. “Hello, how are you? I’m fine, and you?” Näen jo kauhukuvia siitä, kun joulukuisena aamuna hyppään Espoosta bussiin ja tervehdin tuntematonta ihmistä vieressäni. Suomessahan moisesta törppöälystä leimautuisi hulluksi!
Mielestäni mulle on tehnyt myös hyvää kuulua vähemmistöön. Pakko myöntää, että kotosuomessa olen huomannut olevani turhan ennakkoluuloinen ja leimaavani ihmisiä pelkän ihonvärin perusteella. Eihän sillä kuitenkaan ole mitään väliä onko musta, valkoinen vai värillinen, ihmisiähän me kaikki ollaan. Jokaisen pitäisi joskus kokea moinen ulkopuolisuus, se on varsin silmiä avaava kokemus.
Päivät lämpenevät kovaa vauhtia. Eilen lounaalla ollessamme huomasimme ilman olevan jo aikas tuskaisen kuuma, mutta pahempaa on vielä luvassa. Kylmään tottunut suomalainen suorastaan sulaa auringonpaisteessa, varjossa on pakko pysytellä. Myös pilviä on alkanut näkyä taivaalla, jännää. Harmittaa, kun ei ehditä nähdä sadekautta, mutta ehkäpä vielä joskus tieni johtaa takaisin Namibiaan ja näen myös nuo sateet..
Dokkarimmekin on saanut tuulta purjeisiinsa, ja henkilökohtaisesti olen todella innoissani tulevasta projektista. Siitä lisää infoa sitten kun on materiaalia nauhalla ja hommat ovat lähteneet kunnolla käyntiin.
On mulla kyllä teitä kaikkia kova ikävä, vaikkakin se ajatus kotiinpaluusta on niin kaukainen ja etäinen.. Itkin lentokentällä hyvästellessäni rakkaat, sama ilmiö tapahtuu aivan varmasti myös tässä päässä.
<3: Tytti
Yksi asia, mikä täällä kylläkin ahdistaa jonnin verran, on miesten ja naisten väliset erot. Namibia on selkeästi miesten maa, miehet pyörittävät lähes kaikkea. Etenkin viikonloppuisin ulkona ollessa olo on toisinaan kuin jollakin riistaeläimellä, jota kuka tahansa voi yrittää saalistaa ja tulla koskettamaan. Erityisen ärsyttävää on se, kun ihmiset tulevat koskettelemaan lävistystäni täydellä tanssilattialla. I want to have my private area, please.. Myös valkoisena naisena joudun useammin huomion kohteeksi - kerrankin kävellessäni Katuturassa kuulin huudon “Morning white meat, white flexible meat”.
Olen myös huomannut sen, että yllättävän nopeasti täällä leimautuu jonkun tyttöystäväksi. Jos viettää vähänkin enemmän aikaa jonkin miespuolisen henkilön kanssa, leimautuu tämän friiduksi alta aikayksikön. Itsekin olen joutunut oikomaan vastaan tulleita kysymyksiä “Ah Tutte, how is your boyfriend??”. Argh. Täällä kyllä oppii arvostamaan sitä, että Suomessa tulee kohdelluksi tasa-arvoisena, ei ainoastaan naisena. Pitäisikö sitä harkita johonkin säkkiin pukeutumista, ettei sukupuoli olisi ensimmäinen asia, mikä huomioidaan?
Yhden asian haluan kyllä viedä täältä Namibiasta mukanani kotiin: tervehtimisen jalon taidon. Tällä hetkellä tuntuu vallan normaalilta tervehtiä vastaantulevia ihmisiä koulussa, samaan hissiin astuvia tyyppejä ja niitä, jotka liikennevaloissa hyppäävät saman taksin takapenkille. “Hello, how are you? I’m fine, and you?” Näen jo kauhukuvia siitä, kun joulukuisena aamuna hyppään Espoosta bussiin ja tervehdin tuntematonta ihmistä vieressäni. Suomessahan moisesta törppöälystä leimautuisi hulluksi!
Mielestäni mulle on tehnyt myös hyvää kuulua vähemmistöön. Pakko myöntää, että kotosuomessa olen huomannut olevani turhan ennakkoluuloinen ja leimaavani ihmisiä pelkän ihonvärin perusteella. Eihän sillä kuitenkaan ole mitään väliä onko musta, valkoinen vai värillinen, ihmisiähän me kaikki ollaan. Jokaisen pitäisi joskus kokea moinen ulkopuolisuus, se on varsin silmiä avaava kokemus.
Päivät lämpenevät kovaa vauhtia. Eilen lounaalla ollessamme huomasimme ilman olevan jo aikas tuskaisen kuuma, mutta pahempaa on vielä luvassa. Kylmään tottunut suomalainen suorastaan sulaa auringonpaisteessa, varjossa on pakko pysytellä. Myös pilviä on alkanut näkyä taivaalla, jännää. Harmittaa, kun ei ehditä nähdä sadekautta, mutta ehkäpä vielä joskus tieni johtaa takaisin Namibiaan ja näen myös nuo sateet..
Dokkarimmekin on saanut tuulta purjeisiinsa, ja henkilökohtaisesti olen todella innoissani tulevasta projektista. Siitä lisää infoa sitten kun on materiaalia nauhalla ja hommat ovat lähteneet kunnolla käyntiin.
On mulla kyllä teitä kaikkia kova ikävä, vaikkakin se ajatus kotiinpaluusta on niin kaukainen ja etäinen.. Itkin lentokentällä hyvästellessäni rakkaat, sama ilmiö tapahtuu aivan varmasti myös tässä päässä.
<3: Tytti
maanantai 13. syyskuuta 2010
Sunnuntai on eläkeläisten lepopäivä
Taas on yksi viikko mennyt nopeasti. Eläkeläisen elämä maistuu edelleen oikein mukavalta. Mietimme Tytin kanssa päivän to do -listan aina aamupalan jälkeen, kun köllimme sängyissämme ja sulattelemme kotona leivottua leipää sekä jogurttia ja hedelmäsalaattia. Yleensä hoidettavien asioiden listalla on vain muutama rasti, kuten irronneen napin ompelu tai kännykän prepaid-ajan ostaminen. Ei kovin vaikealta kuullosta, mutta silti ollaan joskus unohdettu päivän lista. :) Sunnuntaisin ei ole to do-listaa. Nukumme päiväunia, lueskelemme auringossa, hengaamme kahvilassa (kuva) kuuntelemme musiikkia ja relaamme, mietimme viikon tapahtumia. Ja usein kyllä väsyttääkin klubireissujen jäljiltä. :)
Tällä viikolla meidän arkea järisytti 2,5 Richterin asteikon maanjäristys. Olimme lähdössä kouluun, kun yhtäkkiä kuului kova jyrinä ja tuntui pientä tärinää. Aivan kuin jättirekka olisi ajanut viiden sentin päästä ohi. Järistyksen keskus oli noin 15 kilometrin päässä Windhoekista eikä kukaan loukkaantunut. Pienoinen tremor on ollut hyvä keskustelunavaaja loppuviikon ajan.
Keskustelua ei ole tarvinnut välttää koulussakaan. Käsittelimme mediamarkkinoinnin tunnilla sukupuolien esittämistä mainoksissa. Ryhmässäni oli mies isolla M:llä, jonka mielestä naisen paikka on keittiössä ja yrityksen toimitusjohtaja ei ole mitään, jos hän kulkee töihin junalla tai pyöräilee. Mulla meinaisi otsasuoni puhjeta, kun kuuntelin tän miehen ajatuksia. Hänen mielestään musta nainen ei esiintyisi mainoksessa käsi paljaan rintamuksen suojana, mutta valkoiselle naiselle se ei ole ongelma. Kuulemma mustat on konservatiisempia. Voi apua! Siis voitteko kuvitella että ihmiset oikeasti ajattelee noin? Mä kyllä annoin palaa tiukasti, kun väitin ettei värillä ole tässä asiassa mitään väliä. Mun uskoakseni kukaan nainen ei halua olla seksiobjekti! Ja kukaan ei halua tulla arvostelluksi ulkonäön perusteella, vaan sydämellä ja ajatuksilla on oikeasti väliä.
Lauantain vietin uutiskirjoittamisen opettajamme tyttären Yozikan kanssa. Kirjoitimme kutsuja tytön 8-vuotissynttäreille, pulikoimme altaassa ja leikimme läpsyleikkejä niin kuin aina ala-asteella tyttöjen kanssa tehtiin ja laulettiin. Mun mielestä me laulettiin nalleista ja karkeista, täällä laulettiin juhlista ja poikaystävistä. :) Oli ihana tyttöjen päivä ja mun namibialainen prinsessa on tosi suloinen.
Tyttöleikkien jälkeen lähdettiin puistoon kuuntelemaan Namibian suosituimpia artisteja. Ihania rytmejä, kauniita sanoituksia ja mieletön meiniki. Yozika sanoi mulle, että "you dance very funny", mutta siellähän bailattiin mustien seassa Tytin kanssa melkein ainoina valkoisina. Jatkettiin luokkakaverimme Sakyn kanssa iltaa vielä mustien suosikkiklubille tanssimaan ja pelaamaan bilistä.
Tämä sunnuntai on erilainen, sillä mennään illalliselle Puccinin omistajan luokse. Vietämme täällä vajaat puoli vuotta oleskelleen amerikkalaisen ystävämme Markin läksiäisiä. Tällä viikolla Pucciniin saapui myös uusi suomalainen Suvi-Tuuli. Suomi on täällä hyvin edustettuna.
Eläkeläinen Saara toivottaa mukavaa sunnuntai-iltaa ja uutta viikkoa! Pitäkää huoli itsestänne. Haleja. S
Tällä viikolla meidän arkea järisytti 2,5 Richterin asteikon maanjäristys. Olimme lähdössä kouluun, kun yhtäkkiä kuului kova jyrinä ja tuntui pientä tärinää. Aivan kuin jättirekka olisi ajanut viiden sentin päästä ohi. Järistyksen keskus oli noin 15 kilometrin päässä Windhoekista eikä kukaan loukkaantunut. Pienoinen tremor on ollut hyvä keskustelunavaaja loppuviikon ajan.
Keskustelua ei ole tarvinnut välttää koulussakaan. Käsittelimme mediamarkkinoinnin tunnilla sukupuolien esittämistä mainoksissa. Ryhmässäni oli mies isolla M:llä, jonka mielestä naisen paikka on keittiössä ja yrityksen toimitusjohtaja ei ole mitään, jos hän kulkee töihin junalla tai pyöräilee. Mulla meinaisi otsasuoni puhjeta, kun kuuntelin tän miehen ajatuksia. Hänen mielestään musta nainen ei esiintyisi mainoksessa käsi paljaan rintamuksen suojana, mutta valkoiselle naiselle se ei ole ongelma. Kuulemma mustat on konservatiisempia. Voi apua! Siis voitteko kuvitella että ihmiset oikeasti ajattelee noin? Mä kyllä annoin palaa tiukasti, kun väitin ettei värillä ole tässä asiassa mitään väliä. Mun uskoakseni kukaan nainen ei halua olla seksiobjekti! Ja kukaan ei halua tulla arvostelluksi ulkonäön perusteella, vaan sydämellä ja ajatuksilla on oikeasti väliä.
Lauantain vietin uutiskirjoittamisen opettajamme tyttären Yozikan kanssa. Kirjoitimme kutsuja tytön 8-vuotissynttäreille, pulikoimme altaassa ja leikimme läpsyleikkejä niin kuin aina ala-asteella tyttöjen kanssa tehtiin ja laulettiin. Mun mielestä me laulettiin nalleista ja karkeista, täällä laulettiin juhlista ja poikaystävistä. :) Oli ihana tyttöjen päivä ja mun namibialainen prinsessa on tosi suloinen.
Tyttöleikkien jälkeen lähdettiin puistoon kuuntelemaan Namibian suosituimpia artisteja. Ihania rytmejä, kauniita sanoituksia ja mieletön meiniki. Yozika sanoi mulle, että "you dance very funny", mutta siellähän bailattiin mustien seassa Tytin kanssa melkein ainoina valkoisina. Jatkettiin luokkakaverimme Sakyn kanssa iltaa vielä mustien suosikkiklubille tanssimaan ja pelaamaan bilistä.
Tämä sunnuntai on erilainen, sillä mennään illalliselle Puccinin omistajan luokse. Vietämme täällä vajaat puoli vuotta oleskelleen amerikkalaisen ystävämme Markin läksiäisiä. Tällä viikolla Pucciniin saapui myös uusi suomalainen Suvi-Tuuli. Suomi on täällä hyvin edustettuna.
Eläkeläinen Saara toivottaa mukavaa sunnuntai-iltaa ja uutta viikkoa! Pitäkää huoli itsestänne. Haleja. S
perjantai 10. syyskuuta 2010
tiistai 7. syyskuuta 2010
sunnuntai 5. syyskuuta 2010
Kevät = kesä
Tänään ollaan oltu kuusi viikkoa maailman toisella laidalla. Kesäaika alkoi aamulla, joten aikaeroa Suomeen on tällä hetkellä vain tunnin verran. Virallisesti täällä alkoi kevät syyskuun ensimmäisenä päivänä, mutta kevät ei kyllä ole lähelläkään meidän kevättä. Päivisin on jo niin kuuma, että mielummin ottaa taksin kuin kävelee kaupungille vajaan 10 minuutin matkan. Ja aamuisin on ihana sujahtaa mekkoon.
Koulu jatkui virkistävän loman jälkeen maanantaina. Oli mukava palata arkeen ja nähdä tutut ihmiset koulun käytävillä. Tunneilla opimme mainostoimiston eri osastoista ja tutkivasta journalismista. Opettajamme oli itse tehnyt journalismin kovinta lajia aikaisemmin, kun työskenteli valtion yleisradioyhtiö NBC:lle. Valokuvauksen kurssille meidän piti kertoa suhteestamme Heroes' Day:hin, jota vietetään täällä vuosittain 26. elokuuta. Otimme muutamat kuvat ja kirjoitimme, mitä me ajattelemme päivästä, jolloin kunnioitetaan Namibian itsenäisyyssodan alkamista vuonna 1966 ja siinä taistelleita. Minun valokuvani symboloivat erilaisia ihmisiä, jotka elävät yhdessä sekä taivasta, johon sielu jatkaa matkaansa maallisen elämän jälkeen. Tytti kuvasi oman itsenäisyytensä kehittymistä vuosien takaisilla kuvilla, joita hän löysi tietokoneensa uumenista.
Torstaina kävimme katsomassa kahden namibialaisen nuoren naisen lyhytelokuvan nimeltä Kamelthorns. Elokuva kertoi kahdesta nuoresta tytöstä, parhaista kaveruksista, jotka pakenevat todellisuutta ja etsivät itseään. Erityistä leffassa oli se, että sen avulla kerättiin rahaa koko pitkän elokuvan filmaamiseen. Fundraiser oli valmistettu amerikkalaisten tuottajien ja rahoittajien avustuksella ja nyt tytöt halusivat filmata koko käsikirjoituksen mukaisen tarinan. Tällä lyhyellä pätkällä he yrittävät vakuuttaa rahoittajia ja osallistuvat kansainvälisiin elokuvakilpailuihin julkisuuden ja rahan toivossa. Saimme Tytin kanssa puhtia ja kannustusta omaa dokumenttiamme varten. Haluamme tehdä yhtä hienoa, tai hienompaa, jälkeä ja päätimme yrittää keskittyä dokkarissamme kuvakerrontaan.
Perjantaina marssimme kampaajalle, sillä voimakas aurinko ja kuiva ilma ovat hiuksille stressin paikka. Ensimmäinen, nuorin nainen pesi hiuksemme, keski-ikäinen omistaja tasoitti ja vanhin lady föönasi mulle kauniit kiharat. Tytti oli suoraan kuin Thelmasta ja Louisesta pallomaisella muotoilulla. Illalla menimme katsomaan stand up:ia, mutta emme oikein ymmärtäneet nigger-huumoria. Onneksi pääsimme klubille tanssimaan loppuillasta.
Täällä on muutenkin hyvin erilainen huumori. Meidän ironia ja sarkasmi ei pure paikallisiin alkuunkaan. Saammepahan sitten Tytin kanssa nauraa kaksin kerroin, ensiksi vitsillemme ja sitten höpsöille kavereille, jotka eivät tajua meitä. Olemme tienanneet monta lisävuotta sillä naurulla, jota täällä olemme ilmoille pääställeet.
Erilainen kulttuuri näkyy myös siinä, miten naiseen suhtaudutaan. Valkoinen nainen on jotain ihmeellistä ja joka kerta kadulla kävellessä saa tervehtiä vastaantulevia miehiä ja teeskennellä, että ei huomaa perään kääntyviä päitä. Useasti olemme kyselijöille valehdelleet, että emme muista puhelinnumeroitamme. Tässä kännyköiden luvatussa maassa saisi muuten olla koko ajan olla vastaamassa mitä kuuluu? -viesteihin. (Kännykkäliittymä maksaa 3 euroa viikossa ja siihen sisältyy muun muassa 700 ilmaista tekstaria). Tällä viikolla olen ensimmäistä kertaa toivonut olevani vain Saara, joka saisi olla rauhassa. Mieletön määrä huomiota saa meidän päät ihan pyörälle!
Eilen olimme kuuntelemassa zambialaista hiphopia ja kunhan Tytin pyykit ovat pyörineet lähdemme Suomitytöille syömään pannukakkua.
Mukavaa oloa sinne syksyn keskelle! Halit. Saara
Koulu jatkui virkistävän loman jälkeen maanantaina. Oli mukava palata arkeen ja nähdä tutut ihmiset koulun käytävillä. Tunneilla opimme mainostoimiston eri osastoista ja tutkivasta journalismista. Opettajamme oli itse tehnyt journalismin kovinta lajia aikaisemmin, kun työskenteli valtion yleisradioyhtiö NBC:lle. Valokuvauksen kurssille meidän piti kertoa suhteestamme Heroes' Day:hin, jota vietetään täällä vuosittain 26. elokuuta. Otimme muutamat kuvat ja kirjoitimme, mitä me ajattelemme päivästä, jolloin kunnioitetaan Namibian itsenäisyyssodan alkamista vuonna 1966 ja siinä taistelleita. Minun valokuvani symboloivat erilaisia ihmisiä, jotka elävät yhdessä sekä taivasta, johon sielu jatkaa matkaansa maallisen elämän jälkeen. Tytti kuvasi oman itsenäisyytensä kehittymistä vuosien takaisilla kuvilla, joita hän löysi tietokoneensa uumenista.
Torstaina kävimme katsomassa kahden namibialaisen nuoren naisen lyhytelokuvan nimeltä Kamelthorns. Elokuva kertoi kahdesta nuoresta tytöstä, parhaista kaveruksista, jotka pakenevat todellisuutta ja etsivät itseään. Erityistä leffassa oli se, että sen avulla kerättiin rahaa koko pitkän elokuvan filmaamiseen. Fundraiser oli valmistettu amerikkalaisten tuottajien ja rahoittajien avustuksella ja nyt tytöt halusivat filmata koko käsikirjoituksen mukaisen tarinan. Tällä lyhyellä pätkällä he yrittävät vakuuttaa rahoittajia ja osallistuvat kansainvälisiin elokuvakilpailuihin julkisuuden ja rahan toivossa. Saimme Tytin kanssa puhtia ja kannustusta omaa dokumenttiamme varten. Haluamme tehdä yhtä hienoa, tai hienompaa, jälkeä ja päätimme yrittää keskittyä dokkarissamme kuvakerrontaan.
Perjantaina marssimme kampaajalle, sillä voimakas aurinko ja kuiva ilma ovat hiuksille stressin paikka. Ensimmäinen, nuorin nainen pesi hiuksemme, keski-ikäinen omistaja tasoitti ja vanhin lady föönasi mulle kauniit kiharat. Tytti oli suoraan kuin Thelmasta ja Louisesta pallomaisella muotoilulla. Illalla menimme katsomaan stand up:ia, mutta emme oikein ymmärtäneet nigger-huumoria. Onneksi pääsimme klubille tanssimaan loppuillasta.
Täällä on muutenkin hyvin erilainen huumori. Meidän ironia ja sarkasmi ei pure paikallisiin alkuunkaan. Saammepahan sitten Tytin kanssa nauraa kaksin kerroin, ensiksi vitsillemme ja sitten höpsöille kavereille, jotka eivät tajua meitä. Olemme tienanneet monta lisävuotta sillä naurulla, jota täällä olemme ilmoille pääställeet.
Erilainen kulttuuri näkyy myös siinä, miten naiseen suhtaudutaan. Valkoinen nainen on jotain ihmeellistä ja joka kerta kadulla kävellessä saa tervehtiä vastaantulevia miehiä ja teeskennellä, että ei huomaa perään kääntyviä päitä. Useasti olemme kyselijöille valehdelleet, että emme muista puhelinnumeroitamme. Tässä kännyköiden luvatussa maassa saisi muuten olla koko ajan olla vastaamassa mitä kuuluu? -viesteihin. (Kännykkäliittymä maksaa 3 euroa viikossa ja siihen sisältyy muun muassa 700 ilmaista tekstaria). Tällä viikolla olen ensimmäistä kertaa toivonut olevani vain Saara, joka saisi olla rauhassa. Mieletön määrä huomiota saa meidän päät ihan pyörälle!
Eilen olimme kuuntelemassa zambialaista hiphopia ja kunhan Tytin pyykit ovat pyörineet lähdemme Suomitytöille syömään pannukakkua.
Mukavaa oloa sinne syksyn keskelle! Halit. Saara
sunnuntai 29. elokuuta 2010
Tytin mietteitä kevätlomailusta
Aweh ja terveisiä kuivasta ja kosteasta Namibiasta!
Kevätloma on nyt sit rullattu loppuun ja aika on lentänyt kuin siivillä. Oltiiin tiistaista torstaihin Sossusvleissä katsomassa aivan upeita hiekkadyynejä. Tuota punaista, hienoa hiekkaa oli silmänkantamattomiin, ja dyynien kiipeäminen tuossa hiekassa oli hankalaa mutta palkitsevaa.
Lähdimme kohti Sossusvleitä tiistaiaamuna. Reissaajia oli yhteensä 10, eurooppalaiset enemmistönä. Tiistaipäivä meni pääosin autossa istuessa ja maisemia katsellessa. Päästyämme Sossusvlein tuntumaan pystytimme teltat leirintäalueelle ja katselimme upeaa auringonlaskua. Oli mieletöntä huomata, miten nopeasti se mollukka taivaanrantaan tipahti - vaikka äiti on sanonut ettei aurinkoon saa katsoa niin näin sen kuitenkin sekunneissa painuvan taivaanrannan taa.
Keskiviikkoaamuna herätys oli todella aikainen - klo 4.30 nousimme ylös, pesimme hampaat ja lähdimme autolla kohti Sossusvlein porttia odottamaan auringonnousua. Oli hyvin afrikkalainen aikataulu kyseisellä portilla aueta - sossusvlei oli auki from sunrise to sunset. Ensimmäisenä etappina meillä oli dyyni 45, jonka huipulle suurin osa ryhmästämme kiipesi ihailemaan maisemia. Itse jäin puolitiehen, koska halusin yskäni takia säästellä voimiani tulevalle 6km vaellukselle.
Kun viimeisetkin reissaajat tulivat alas dyyniltä, söimme aivan järjettömän ison aamupalan. Pekonia, kananmunia, mysliä, jugurttia ja leipää.. Onneksi saatiin tankata kunnolla, koska 6km reissu dyynejä ulos alas vei voimat ihan huolella! Oppaamme kertoi kaikista upeista puista ja eläimistä, kun kävelimme luonnonhelmassa. Rankin etappi koko reissulla oli viimeisen dyynin päälle kiipeäminen.. En meinannut millään päästä huipulle ja olin varma että kuolen, mutta onneksi Saara ja Sini tsemppasivat ja huusivat mulle huipulta, että mun on pakko päästä ylös ja katsoa ne upeat maisemat mitkä siellä odottivat! Ja kyllä, kiipeäminen oli todellakin worth it!! Huipulta näkyi kauas kuoleman laaksoon, ja ihana tuulenvire puhalsi kasvoihin ja hiuksiin. AH! Tunsin itseni niin pieneksi ajatellessani, miten luonto onkaan moiset dyynit muovannut.
Vaelluksen jälkeen osa porukasta jäi vielä kiipeämään Crazy Dunelle, mutta mä liityin porukkaan joka palasi bussille syömään lounasta. Olo oli mitä mahtavin päivän aherruksen jälkeen! Lounaan jälkeen lähdimme vielä katsomaan kanjonia, joka oli myös aivan uskomaton. Viimeistenkin nähtävyyksien jälkeen palasimme leirintäpaikallemme, ja suihku sinitaivaan alla tuntui mitä mainioimmalta! Illallisen jälkeen menin vielä parille rentouttavalle oluelle jenkkisotilaan ja ranskalaisjournalistin kanssa, minkä jälkeen uni teltassa maistui makoisalta.
Kun tortaina iltapäivällä saavuimme takaisin puccinille, ei mennyt kuin puolisen tuntia kun puhelimeni soi. Yksi meidän koulukavereistamme soitti ja sanoi, että opettajamme (josta kirjoitin viime blogimerkinnässä) kutsui meidät luokseen illalliselle!! Oltiin Saaran kanssa ihan äimänä - luultiin että tää nainen vihaa meitä! Noh päätettiin ostaa opettajallemme pullo viiniä viemisiksi, mutta koska oli Heroe's day, paikallinen pyhäpäivä, ei alkoholia voinut ostaa. Päädyimme siis ostamaan keksipaketin. Koulukaverimme Sakeus kuitenkin vähän ajan päästä soitti ja sanoi että suunnitelmat muuttuivat, menisimmekin hänen luokseen, jonne opettaja myös tulisi.
Ilta oli todella mukava, menimme Sakeuksen kotiin Katuturaan, grillasimme ja kuuntelimme musiikkia. Päästiin Saaran kanssa ihan hommiin asti, leikattiin lihaa ja maustettiin makkaroita. Grilliporukkaan loppujen lopuksi liittyi myös muita Sakeuksen kavereita ja naapureita, ja kaikilla oli hauskaa!
Perjantai-iltana lähdettiin Annun ja hänen kaverinsa Jennin kanssa Wine Bariin muutamalle viinilasilliselle. Sieltä matkamme jatkui paikalliselle klubille, missä mä tanssin itsestäni kaikki mehut :) Saara ja pari muuta lähti aiemmin kotiin, mutta mä tapani mukaan löysin itseni taas jatkoilta.. Oli hauskaa matkustaa avolava-auton lavalla, vaikka hiukan jännitti että mitäs tästä seuraa! Turvallisesti kuitenkin pääsin jatkoille ja jatkoilta syömään Kapanaa, joka on siis paikallista "krapulaherkkua". Mietin Kapanaa napsiessani että ei varmasti olisi laillista suomessa - paikalla lojui nyljettyjä eläimiä, ja miehet hakkasivat lihoja kirveellä pienemmiksi paloiksi, jotta ne pystyi laittamaan grilliin. Itse olin myös aikamoinen nähtävyys kyseisellä paikalla, ainoana valkoisena sain paljon katseita ja jutteluita osakseni. Yhdessä vaiheessa mussa roikkuikin kolme paikallista kundia, kukin yrittämässä saada mua omaan matkaansa.
Tuntuu ihan käsittämättömältä mennä huomenna taas kouluun. Viikko lomaa tuntui kuitenkin niin älyttömän pitkältä ja rentouttavalta, ettei vielä haluaisi jatkaa opiskelua. Onneksi meidän tunnit on illalla, niin ei heti aamusta tarvitse vielä virittäytyä koulutunnelmiin.. :)
Kevätloma on nyt sit rullattu loppuun ja aika on lentänyt kuin siivillä. Oltiiin tiistaista torstaihin Sossusvleissä katsomassa aivan upeita hiekkadyynejä. Tuota punaista, hienoa hiekkaa oli silmänkantamattomiin, ja dyynien kiipeäminen tuossa hiekassa oli hankalaa mutta palkitsevaa.
Lähdimme kohti Sossusvleitä tiistaiaamuna. Reissaajia oli yhteensä 10, eurooppalaiset enemmistönä. Tiistaipäivä meni pääosin autossa istuessa ja maisemia katsellessa. Päästyämme Sossusvlein tuntumaan pystytimme teltat leirintäalueelle ja katselimme upeaa auringonlaskua. Oli mieletöntä huomata, miten nopeasti se mollukka taivaanrantaan tipahti - vaikka äiti on sanonut ettei aurinkoon saa katsoa niin näin sen kuitenkin sekunneissa painuvan taivaanrannan taa.
Keskiviikkoaamuna herätys oli todella aikainen - klo 4.30 nousimme ylös, pesimme hampaat ja lähdimme autolla kohti Sossusvlein porttia odottamaan auringonnousua. Oli hyvin afrikkalainen aikataulu kyseisellä portilla aueta - sossusvlei oli auki from sunrise to sunset. Ensimmäisenä etappina meillä oli dyyni 45, jonka huipulle suurin osa ryhmästämme kiipesi ihailemaan maisemia. Itse jäin puolitiehen, koska halusin yskäni takia säästellä voimiani tulevalle 6km vaellukselle.
Kun viimeisetkin reissaajat tulivat alas dyyniltä, söimme aivan järjettömän ison aamupalan. Pekonia, kananmunia, mysliä, jugurttia ja leipää.. Onneksi saatiin tankata kunnolla, koska 6km reissu dyynejä ulos alas vei voimat ihan huolella! Oppaamme kertoi kaikista upeista puista ja eläimistä, kun kävelimme luonnonhelmassa. Rankin etappi koko reissulla oli viimeisen dyynin päälle kiipeäminen.. En meinannut millään päästä huipulle ja olin varma että kuolen, mutta onneksi Saara ja Sini tsemppasivat ja huusivat mulle huipulta, että mun on pakko päästä ylös ja katsoa ne upeat maisemat mitkä siellä odottivat! Ja kyllä, kiipeäminen oli todellakin worth it!! Huipulta näkyi kauas kuoleman laaksoon, ja ihana tuulenvire puhalsi kasvoihin ja hiuksiin. AH! Tunsin itseni niin pieneksi ajatellessani, miten luonto onkaan moiset dyynit muovannut.
Vaelluksen jälkeen osa porukasta jäi vielä kiipeämään Crazy Dunelle, mutta mä liityin porukkaan joka palasi bussille syömään lounasta. Olo oli mitä mahtavin päivän aherruksen jälkeen! Lounaan jälkeen lähdimme vielä katsomaan kanjonia, joka oli myös aivan uskomaton. Viimeistenkin nähtävyyksien jälkeen palasimme leirintäpaikallemme, ja suihku sinitaivaan alla tuntui mitä mainioimmalta! Illallisen jälkeen menin vielä parille rentouttavalle oluelle jenkkisotilaan ja ranskalaisjournalistin kanssa, minkä jälkeen uni teltassa maistui makoisalta.
Kun tortaina iltapäivällä saavuimme takaisin puccinille, ei mennyt kuin puolisen tuntia kun puhelimeni soi. Yksi meidän koulukavereistamme soitti ja sanoi, että opettajamme (josta kirjoitin viime blogimerkinnässä) kutsui meidät luokseen illalliselle!! Oltiin Saaran kanssa ihan äimänä - luultiin että tää nainen vihaa meitä! Noh päätettiin ostaa opettajallemme pullo viiniä viemisiksi, mutta koska oli Heroe's day, paikallinen pyhäpäivä, ei alkoholia voinut ostaa. Päädyimme siis ostamaan keksipaketin. Koulukaverimme Sakeus kuitenkin vähän ajan päästä soitti ja sanoi että suunnitelmat muuttuivat, menisimmekin hänen luokseen, jonne opettaja myös tulisi.
Ilta oli todella mukava, menimme Sakeuksen kotiin Katuturaan, grillasimme ja kuuntelimme musiikkia. Päästiin Saaran kanssa ihan hommiin asti, leikattiin lihaa ja maustettiin makkaroita. Grilliporukkaan loppujen lopuksi liittyi myös muita Sakeuksen kavereita ja naapureita, ja kaikilla oli hauskaa!
Perjantai-iltana lähdettiin Annun ja hänen kaverinsa Jennin kanssa Wine Bariin muutamalle viinilasilliselle. Sieltä matkamme jatkui paikalliselle klubille, missä mä tanssin itsestäni kaikki mehut :) Saara ja pari muuta lähti aiemmin kotiin, mutta mä tapani mukaan löysin itseni taas jatkoilta.. Oli hauskaa matkustaa avolava-auton lavalla, vaikka hiukan jännitti että mitäs tästä seuraa! Turvallisesti kuitenkin pääsin jatkoille ja jatkoilta syömään Kapanaa, joka on siis paikallista "krapulaherkkua". Mietin Kapanaa napsiessani että ei varmasti olisi laillista suomessa - paikalla lojui nyljettyjä eläimiä, ja miehet hakkasivat lihoja kirveellä pienemmiksi paloiksi, jotta ne pystyi laittamaan grilliin. Itse olin myös aikamoinen nähtävyys kyseisellä paikalla, ainoana valkoisena sain paljon katseita ja jutteluita osakseni. Yhdessä vaiheessa mussa roikkuikin kolme paikallista kundia, kukin yrittämässä saada mua omaan matkaansa.
Tuntuu ihan käsittämättömältä mennä huomenna taas kouluun. Viikko lomaa tuntui kuitenkin niin älyttömän pitkältä ja rentouttavalta, ettei vielä haluaisi jatkaa opiskelua. Onneksi meidän tunnit on illalla, niin ei heti aamusta tarvitse vielä virittäytyä koulutunnelmiin.. :)
Kevätloman ihmeitä
On mennyt monta päivää siitä, kun on blogattu tänne meidän kuulumisia.
Päällimmäisenä on mielessä koti-ikävä, joka iski eilen ihan puun takaa ja aika kovaa. On ihana kuulla teidän ääni puhelimessa tai lukea teidän lähettämiä viestejä. Niistä tulee hyvä mieli ja ne saa kaipaamaan kotiin. Jos ei elämässä olisi ketään tai mitään mitä kaivata, voisi kysyä mitä järkeä sitten koko elämässä on. Mun mielestä ei mitään. Onneksi siis voin itkeä koti-ikävää ja kokata tänään Tytin kanssa makaroonilaatikkoa ja juoda maitoa. Aivan niin kuin kotona. Löydettiin kaupasta myös hapankorppuja ja kunnon suklaata. Tänä iltana herkutellaan ja katotaan leffaa ja nyyhkitään. Ihanaa!
Viime viikon parantelin itseäni keuhkoputkentulehduksesta. Ääni meni, mutta onneksi korvat toimivat, niin saatoin kuunnella Tytin tarinoita ja sitten lueskelin kirjaa. Yritän lukea mahdollisimman hitaasti, jotta suomenkielinen kirja ei loppuisi koskaan. Onneksi parannuin tämän viikon kevätlomaksi!
Tiistaina lähdettiin retkelle Sossuvleihin, Windhoekista noin 400 kilometriä lounaaseen. Tiistai köröteltiin kymmenen hengen porukan kanssa autossa pitkin vuoren rinteitä ja ahmittiin uskomatonta maisemaa. Äkkiä vuoret vaihtuivat savanniksi ja yhtäkkiä olikin näkyvissä pelkkää hiekkaa. Nimismiehenkiharaisella tiellä pomppiessamme bongasimme maisemassa yhden seepran, useita springbookeja ja aavikkokettuja. Mun kroppa laittoi vähän hanttiin pitkästä matkustuksesta ja matkapahoinvoinnin nukahdin tumput kädessä lämpimän makuupussin sisälle. Seuraavana aamuna herätys oli kello 4.30. Täysikuu ja tähdet valaisivat matkaamme, kun ajoimme vajaat kaksi tuntia Dyyni 45:lle Sossuvlein tuntumaan. Silmänkantamattomiin korkeita dyynejä, jotka olivat uskomattoman punaisia. En ollut koskaan osannut kuvitella, että luonnossa saattaisi olla jotain niin kaunista kuin terracotan värinen syvä punainen hiekka! Ruskean kymmenet eri sävyt, puhtaan sininen taivas ja sitkeät puut piirtyivät muistiin ikiajoiksi.
Kiipesimme dyyni 45:lle 250 metrin korkeuteen ja tunsimme olevamme maailman huipulla. Varpaita ahdisti, kun hiekka työntyi kenkiin aamutuiman koleassa ja tuulisessa säässä. Tankkasimme kunnon aamupalan, mysliä, munia ja pekonia ja jatkoimme köröttelyä vielä hiukan. Aloitimme reilun 5 kilometrin kävelyn halki dyynien ja aavikon. Aavikko oli kuin halkeillutta ihoa, maa oli niin kuivaa ja muistutti vanhan elefantin rakoilevaa ihoa. Talsimme auringon paahtaessa oryxien ja bambia muistuttavien kauniisti loikkivien pienten springbookien kanssa. Oli raskasta kiivetä jyrkkien dyynien huipuille, kun hiekka valui pois jalkojen alta ja varpaat puristuivat lyttyyn hiekkaisissa kengissä. Huipulla uskomaton maisema palkitsi ja huikka vettä helpotti oloa. Ihastelimme maisemiamaisemia ja varsinkin Death Valleyn pystyyn kuolleita puita kauan ja sitten juoksimme dyynin alas. Mieletöntä!
Kotiintulomatkalla kävimme vielä ihastelemassa 30 metriä syvää kanjonia ja sitten huruttelimme takaisin majapaikalle. En hennonnt sulkea silmiä ja nukkua niin kuin melkein kaikki muut tekivät. Halusin vain imeä kaiken sen kauniin luonnon ja värit itseeni. Niitä voin sitten muistella, kun Suomessa pimeä ja loska ottavat liikaa päähän. Kolmas päivä meni taas bussissa istuessa ja edellistä päivää muistellessa!
Kotiintulopäivän illalle saimme kutsun luokkalaisemme kotiin viettämään braai-iltaa, paikallisten barbequeta. Uutiskirjoittamisen opettajamme ja luokkalaisemme kävivät hakemassa meidät Katuturaan. Lihaa oli mielettömästi, siitä tehtiin sormilla syötävän kokoista, maustettiin ja grillattiin avotulella ritilän päällä. Ja sieltä napsittiin, kun oli jokaisen makuun tarpeeksi kypsää. Istuimme illan ulkona, juttelimme juhliin tulleiden naapurien kanssa ja tanssimme Abban ja Shakiran tahtiin. Tytöt opettivat liikkeitään ja olivat ihanan onnellisia, kun osasin edes jotenkuten heidän liikkeitään. Odottakaapas kamut, kun pääsen Suomeen me tanssitaan kaikki tyypit suohon!
Nyt lähden lenkille kaverimme Maarian kanssa ja sitten odottaa herkkuilta! Ja huomenna taas kouluun ja arki jatkuu huippuloman jälkeen.
Pitäkää huolta itsestänne! Halit. Saara
Ja sitten kuvia:
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)