Kevätloman ihmeitä

On mennyt monta päivää siitä, kun on blogattu tänne meidän kuulumisia.

Päällimmäisenä on mielessä koti-ikävä, joka iski eilen ihan puun takaa ja aika kovaa. On ihana kuulla teidän ääni puhelimessa tai lukea teidän lähettämiä viestejä. Niistä tulee hyvä mieli ja ne saa kaipaamaan kotiin. Jos ei elämässä olisi ketään tai mitään mitä kaivata, voisi kysyä mitä järkeä sitten koko elämässä on. Mun mielestä ei mitään. Onneksi siis voin itkeä koti-ikävää ja kokata tänään Tytin kanssa makaroonilaatikkoa ja juoda maitoa. Aivan niin kuin kotona. Löydettiin kaupasta myös hapankorppuja ja kunnon suklaata. Tänä iltana herkutellaan ja katotaan leffaa ja nyyhkitään. Ihanaa!

Viime viikon parantelin itseäni keuhkoputkentulehduksesta. Ääni meni, mutta onneksi korvat toimivat, niin saatoin kuunnella Tytin tarinoita ja sitten lueskelin kirjaa. Yritän lukea mahdollisimman hitaasti, jotta suomenkielinen kirja ei loppuisi koskaan. Onneksi parannuin tämän viikon kevätlomaksi!

Tiistaina lähdettiin retkelle Sossuvleihin, Windhoekista noin 400 kilometriä lounaaseen. Tiistai köröteltiin kymmenen hengen porukan kanssa autossa pitkin vuoren rinteitä ja ahmittiin uskomatonta maisemaa. Äkkiä vuoret vaihtuivat savanniksi ja yhtäkkiä olikin näkyvissä pelkkää hiekkaa. Nimismiehenkiharaisella tiellä pomppiessamme bongasimme maisemassa yhden seepran, useita springbookeja ja aavikkokettuja. Mun kroppa laittoi vähän hanttiin pitkästä matkustuksesta ja matkapahoinvoinnin nukahdin tumput kädessä lämpimän makuupussin sisälle. Seuraavana aamuna herätys oli kello 4.30. Täysikuu ja tähdet valaisivat matkaamme, kun ajoimme vajaat kaksi tuntia Dyyni 45:lle Sossuvlein tuntumaan. Silmänkantamattomiin korkeita dyynejä, jotka olivat uskomattoman punaisia. En ollut koskaan osannut kuvitella, että luonnossa saattaisi olla jotain niin kaunista kuin terracotan värinen syvä punainen hiekka! Ruskean kymmenet eri sävyt, puhtaan sininen taivas ja sitkeät puut piirtyivät muistiin ikiajoiksi.

Kiipesimme dyyni 45:lle 250 metrin korkeuteen ja tunsimme olevamme maailman huipulla. Varpaita ahdisti, kun hiekka työntyi kenkiin aamutuiman koleassa ja tuulisessa säässä. Tankkasimme kunnon aamupalan, mysliä, munia ja pekonia ja jatkoimme köröttelyä vielä hiukan. Aloitimme reilun 5 kilometrin kävelyn halki dyynien ja aavikon. Aavikko oli kuin halkeillutta ihoa, maa oli niin kuivaa ja muistutti vanhan elefantin rakoilevaa ihoa. Talsimme auringon paahtaessa oryxien ja bambia muistuttavien kauniisti loikkivien pienten springbookien kanssa. Oli raskasta kiivetä jyrkkien dyynien huipuille, kun hiekka valui pois jalkojen alta ja varpaat puristuivat lyttyyn hiekkaisissa kengissä. Huipulla uskomaton maisema palkitsi ja huikka vettä helpotti oloa. Ihastelimme maisemiamaisemia ja varsinkin Death Valleyn pystyyn kuolleita puita kauan ja sitten juoksimme dyynin alas. Mieletöntä!

Kotiintulomatkalla kävimme vielä ihastelemassa 30 metriä syvää kanjonia ja sitten huruttelimme takaisin majapaikalle. En hennonnt sulkea silmiä ja nukkua niin kuin melkein kaikki muut tekivät. Halusin vain imeä kaiken sen kauniin luonnon ja värit itseeni. Niitä voin sitten muistella, kun Suomessa pimeä ja loska ottavat liikaa päähän. Kolmas päivä meni taas bussissa istuessa ja edellistä päivää muistellessa!

Kotiintulopäivän illalle saimme kutsun luokkalaisemme kotiin viettämään braai-iltaa, paikallisten barbequeta. Uutiskirjoittamisen opettajamme ja luokkalaisemme kävivät hakemassa meidät Katuturaan. Lihaa oli mielettömästi, siitä tehtiin sormilla syötävän kokoista, maustettiin ja grillattiin avotulella ritilän päällä. Ja sieltä napsittiin, kun oli jokaisen makuun tarpeeksi kypsää. Istuimme illan ulkona, juttelimme juhliin tulleiden naapurien kanssa ja tanssimme Abban ja Shakiran tahtiin. Tytöt opettivat liikkeitään ja olivat ihanan onnellisia, kun osasin edes jotenkuten heidän liikkeitään. Odottakaapas kamut, kun pääsen Suomeen me tanssitaan kaikki tyypit suohon!

Nyt lähden lenkille kaverimme Maarian kanssa ja sitten odottaa herkkuilta! Ja huomenna taas kouluun ja arki jatkuu huippuloman jälkeen.

Pitäkää huolta itsestänne! Halit. Saara

Ja sitten kuvia: