Tytin mietteitä kevätlomailusta

Aweh ja terveisiä kuivasta ja kosteasta Namibiasta!

Kevätloma on nyt sit rullattu loppuun ja aika on lentänyt kuin siivillä. Oltiiin tiistaista torstaihin Sossusvleissä katsomassa aivan upeita hiekkadyynejä. Tuota punaista, hienoa hiekkaa oli silmänkantamattomiin, ja dyynien kiipeäminen tuossa hiekassa oli hankalaa mutta palkitsevaa.

Lähdimme kohti Sossusvleitä tiistaiaamuna. Reissaajia oli yhteensä 10, eurooppalaiset enemmistönä. Tiistaipäivä meni pääosin autossa istuessa ja maisemia katsellessa. Päästyämme Sossusvlein tuntumaan pystytimme teltat leirintäalueelle ja katselimme upeaa auringonlaskua. Oli mieletöntä huomata, miten nopeasti se mollukka taivaanrantaan tipahti - vaikka äiti on sanonut ettei aurinkoon saa katsoa niin näin sen kuitenkin sekunneissa painuvan taivaanrannan taa.



Keskiviikkoaamuna herätys oli todella aikainen - klo 4.30 nousimme ylös, pesimme hampaat ja lähdimme autolla kohti Sossusvlein porttia odottamaan auringonnousua. Oli hyvin afrikkalainen aikataulu kyseisellä portilla aueta - sossusvlei oli auki from sunrise to sunset. Ensimmäisenä etappina meillä oli dyyni 45, jonka huipulle suurin osa ryhmästämme kiipesi ihailemaan maisemia. Itse jäin puolitiehen, koska halusin yskäni takia säästellä voimiani tulevalle 6km vaellukselle.




Kun viimeisetkin reissaajat tulivat alas dyyniltä, söimme aivan järjettömän ison aamupalan. Pekonia, kananmunia, mysliä, jugurttia ja leipää.. Onneksi saatiin tankata kunnolla, koska 6km reissu dyynejä ulos alas vei voimat ihan huolella! Oppaamme kertoi kaikista upeista puista ja eläimistä, kun kävelimme luonnonhelmassa. Rankin etappi koko reissulla oli viimeisen dyynin päälle kiipeäminen.. En meinannut millään päästä huipulle ja olin varma että kuolen, mutta onneksi Saara ja Sini tsemppasivat ja huusivat mulle huipulta, että mun on pakko päästä ylös ja katsoa ne upeat maisemat mitkä siellä odottivat! Ja kyllä, kiipeäminen oli todellakin worth it!! Huipulta näkyi kauas kuoleman laaksoon, ja ihana tuulenvire puhalsi kasvoihin ja hiuksiin. AH! Tunsin itseni niin pieneksi ajatellessani, miten luonto onkaan moiset dyynit muovannut.




Vaelluksen jälkeen osa porukasta jäi vielä kiipeämään Crazy Dunelle, mutta mä liityin porukkaan joka palasi bussille syömään lounasta. Olo oli mitä mahtavin päivän aherruksen jälkeen! Lounaan jälkeen lähdimme vielä katsomaan kanjonia, joka oli myös aivan uskomaton. Viimeistenkin nähtävyyksien jälkeen palasimme leirintäpaikallemme, ja suihku sinitaivaan alla tuntui mitä mainioimmalta! Illallisen jälkeen menin vielä parille rentouttavalle oluelle jenkkisotilaan ja ranskalaisjournalistin kanssa, minkä jälkeen uni teltassa maistui makoisalta.



Kun tortaina iltapäivällä saavuimme takaisin puccinille, ei mennyt kuin puolisen tuntia kun puhelimeni soi. Yksi meidän koulukavereistamme soitti ja sanoi, että opettajamme (josta kirjoitin viime blogimerkinnässä) kutsui meidät luokseen illalliselle!! Oltiin Saaran kanssa ihan äimänä - luultiin että tää nainen vihaa meitä! Noh päätettiin ostaa opettajallemme pullo viiniä viemisiksi, mutta koska oli Heroe's day, paikallinen pyhäpäivä, ei alkoholia voinut ostaa. Päädyimme siis ostamaan keksipaketin. Koulukaverimme Sakeus kuitenkin vähän ajan päästä soitti ja sanoi että suunnitelmat muuttuivat, menisimmekin hänen luokseen, jonne opettaja myös tulisi.

Ilta oli todella mukava, menimme Sakeuksen kotiin Katuturaan, grillasimme ja kuuntelimme musiikkia. Päästiin Saaran kanssa ihan hommiin asti, leikattiin lihaa ja maustettiin makkaroita. Grilliporukkaan loppujen lopuksi liittyi myös muita Sakeuksen kavereita ja naapureita, ja kaikilla oli hauskaa!





Perjantai-iltana lähdettiin Annun ja hänen kaverinsa Jennin kanssa Wine Bariin muutamalle viinilasilliselle. Sieltä matkamme jatkui paikalliselle klubille, missä mä tanssin itsestäni kaikki mehut :) Saara ja pari muuta lähti aiemmin kotiin, mutta mä tapani mukaan löysin itseni taas jatkoilta.. Oli hauskaa matkustaa avolava-auton lavalla, vaikka hiukan jännitti että mitäs tästä seuraa! Turvallisesti kuitenkin pääsin jatkoille ja jatkoilta syömään Kapanaa, joka on siis paikallista "krapulaherkkua". Mietin Kapanaa napsiessani että ei varmasti olisi laillista suomessa - paikalla lojui nyljettyjä eläimiä, ja miehet hakkasivat lihoja kirveellä pienemmiksi paloiksi, jotta ne pystyi laittamaan grilliin. Itse olin myös aikamoinen nähtävyys kyseisellä paikalla, ainoana valkoisena sain paljon katseita ja jutteluita osakseni. Yhdessä vaiheessa mussa roikkuikin kolme paikallista kundia, kukin yrittämässä saada mua omaan matkaansa.

Tuntuu ihan käsittämättömältä mennä huomenna taas kouluun. Viikko lomaa tuntui kuitenkin niin älyttömän pitkältä ja rentouttavalta, ettei vielä haluaisi jatkaa opiskelua. Onneksi meidän tunnit on illalla, niin ei heti aamusta tarvitse vielä virittäytyä koulutunnelmiin.. :)

Kevätloman ihmeitä

On mennyt monta päivää siitä, kun on blogattu tänne meidän kuulumisia.

Päällimmäisenä on mielessä koti-ikävä, joka iski eilen ihan puun takaa ja aika kovaa. On ihana kuulla teidän ääni puhelimessa tai lukea teidän lähettämiä viestejä. Niistä tulee hyvä mieli ja ne saa kaipaamaan kotiin. Jos ei elämässä olisi ketään tai mitään mitä kaivata, voisi kysyä mitä järkeä sitten koko elämässä on. Mun mielestä ei mitään. Onneksi siis voin itkeä koti-ikävää ja kokata tänään Tytin kanssa makaroonilaatikkoa ja juoda maitoa. Aivan niin kuin kotona. Löydettiin kaupasta myös hapankorppuja ja kunnon suklaata. Tänä iltana herkutellaan ja katotaan leffaa ja nyyhkitään. Ihanaa!

Viime viikon parantelin itseäni keuhkoputkentulehduksesta. Ääni meni, mutta onneksi korvat toimivat, niin saatoin kuunnella Tytin tarinoita ja sitten lueskelin kirjaa. Yritän lukea mahdollisimman hitaasti, jotta suomenkielinen kirja ei loppuisi koskaan. Onneksi parannuin tämän viikon kevätlomaksi!

Tiistaina lähdettiin retkelle Sossuvleihin, Windhoekista noin 400 kilometriä lounaaseen. Tiistai köröteltiin kymmenen hengen porukan kanssa autossa pitkin vuoren rinteitä ja ahmittiin uskomatonta maisemaa. Äkkiä vuoret vaihtuivat savanniksi ja yhtäkkiä olikin näkyvissä pelkkää hiekkaa. Nimismiehenkiharaisella tiellä pomppiessamme bongasimme maisemassa yhden seepran, useita springbookeja ja aavikkokettuja. Mun kroppa laittoi vähän hanttiin pitkästä matkustuksesta ja matkapahoinvoinnin nukahdin tumput kädessä lämpimän makuupussin sisälle. Seuraavana aamuna herätys oli kello 4.30. Täysikuu ja tähdet valaisivat matkaamme, kun ajoimme vajaat kaksi tuntia Dyyni 45:lle Sossuvlein tuntumaan. Silmänkantamattomiin korkeita dyynejä, jotka olivat uskomattoman punaisia. En ollut koskaan osannut kuvitella, että luonnossa saattaisi olla jotain niin kaunista kuin terracotan värinen syvä punainen hiekka! Ruskean kymmenet eri sävyt, puhtaan sininen taivas ja sitkeät puut piirtyivät muistiin ikiajoiksi.

Kiipesimme dyyni 45:lle 250 metrin korkeuteen ja tunsimme olevamme maailman huipulla. Varpaita ahdisti, kun hiekka työntyi kenkiin aamutuiman koleassa ja tuulisessa säässä. Tankkasimme kunnon aamupalan, mysliä, munia ja pekonia ja jatkoimme köröttelyä vielä hiukan. Aloitimme reilun 5 kilometrin kävelyn halki dyynien ja aavikon. Aavikko oli kuin halkeillutta ihoa, maa oli niin kuivaa ja muistutti vanhan elefantin rakoilevaa ihoa. Talsimme auringon paahtaessa oryxien ja bambia muistuttavien kauniisti loikkivien pienten springbookien kanssa. Oli raskasta kiivetä jyrkkien dyynien huipuille, kun hiekka valui pois jalkojen alta ja varpaat puristuivat lyttyyn hiekkaisissa kengissä. Huipulla uskomaton maisema palkitsi ja huikka vettä helpotti oloa. Ihastelimme maisemiamaisemia ja varsinkin Death Valleyn pystyyn kuolleita puita kauan ja sitten juoksimme dyynin alas. Mieletöntä!

Kotiintulomatkalla kävimme vielä ihastelemassa 30 metriä syvää kanjonia ja sitten huruttelimme takaisin majapaikalle. En hennonnt sulkea silmiä ja nukkua niin kuin melkein kaikki muut tekivät. Halusin vain imeä kaiken sen kauniin luonnon ja värit itseeni. Niitä voin sitten muistella, kun Suomessa pimeä ja loska ottavat liikaa päähän. Kolmas päivä meni taas bussissa istuessa ja edellistä päivää muistellessa!

Kotiintulopäivän illalle saimme kutsun luokkalaisemme kotiin viettämään braai-iltaa, paikallisten barbequeta. Uutiskirjoittamisen opettajamme ja luokkalaisemme kävivät hakemassa meidät Katuturaan. Lihaa oli mielettömästi, siitä tehtiin sormilla syötävän kokoista, maustettiin ja grillattiin avotulella ritilän päällä. Ja sieltä napsittiin, kun oli jokaisen makuun tarpeeksi kypsää. Istuimme illan ulkona, juttelimme juhliin tulleiden naapurien kanssa ja tanssimme Abban ja Shakiran tahtiin. Tytöt opettivat liikkeitään ja olivat ihanan onnellisia, kun osasin edes jotenkuten heidän liikkeitään. Odottakaapas kamut, kun pääsen Suomeen me tanssitaan kaikki tyypit suohon!

Nyt lähden lenkille kaverimme Maarian kanssa ja sitten odottaa herkkuilta! Ja huomenna taas kouluun ja arki jatkuu huippuloman jälkeen.

Pitäkää huolta itsestänne! Halit. Saara

Ja sitten kuvia:

Nöyryytystä ja biletystä

Nyt se on sitten koettu: ensimmäinen virallinen koe Polytechnic of Namibiassa! Meillä oli maanantaina koe aiheesta Media Advertising Strategies. Oli mukava viettää maanantaipäivää Saaran kanssa keskustellen englanniksi mainostamisen ja PR:n ihmeellisyyksistä. Itse koe koostui kolmesta kysymyksestä ja noh, ainakin omalta osaltani voin sanoa että ei aivan nappiin mennyt :) Onneksi voimme aina vedota siihen, että tulimme luennoille jälkijunassa, minkä takia kaikkiin kysymyksiin ei löydy vastausta..

Maanantaipäivä oli muutenkin hieman erikoinen. Ennen koetta kävimme keskustelemassa koeviikoistamme erään opettajamme kanssa, ja hän hämmentyi, kun kerroimme lähtevämme takaisin Suomeen marraskuun puolessavälissä. Koeviikot nimittäin jatkuvat marraskuun loppuun saakka, ja hän heitti ilmoille ehdotuksen, että siirtäisimme lentojamme. Hieman alkoi kismittää kyseinen touhu, koska mistäs me olisimme voineet tietää koeviikon aikatauluista.. Kun olimme saaneet ämpärillisen lokaa niskaamme, kävimme tekemässä kokeen, minkä jälkeen outo päivä vain jatkui...

Kokeen jälkeen meillä oli luento Advanced News Reporting and Writingia, missä tunnelma oli melko hiljainen. Muulla luokalla oli ollut edeltävällä viikolla koe, mutta minä ja Saara saimme tehdä kokeen kotona, koska emme olleet käyneet alusta saakka luennoilla. Maanantaina saimmekin sitten kokeet takaisin, ja opettaja vain nöyryytti oppilaita kertomalla huonoista vastauksista. Moneen otteeseen opettajamme ottikin minun tai Saaran koevastaukset pulpeteiltamme, ja luki niistä, miten kokeeseen olisi pitänyt vastata oikein. Tuntui todella omituiselta - mehän olimme tehneet kokeet kotona! Tunsin itseni myös melkoisen nöyryytetyksi, kun opettaja luki yhden koevastauksistani ääneen ja arvosteli englanninkielen taitoani.

Maanantai sai ainakin minut melko alakuloiseksi, mutta onneksi Saaran lohduttava olkapää oli tukena! Kun pääsimme koulusta kotiin, söimmekin isot annokset jätskiä !

Viikon päästä meillä olis sitten kevätloma. Tuntuu hassulta ajatella että täällä on kevät, kun siellä kotona ihmiset aloittavat syyslukukauden. Päätimme, että aiomme viikon mittaisella kevätlomallamme tehdä jotakin, ja niinpä varasimme tänään safarireissun! Lähdemme tiistaina käymään Sossusvleissä, hiekkadyyneillä, missä vietämme kolme päivää oppaan ja muun ryhmän kanssa. Reissu maksaa 3000 namibian dollaria (noin 300 euroa), ja se sisältää KAIKEN (paitsi Saaran makuupussin). Meidän pitää ainoastaan odottaa tiistaiaamuna tuossa portilla, että meidät tullaan noutamaan retkelle mukaan :) Jännityksellä odottelen, ja lupaankin latailla kuvia blogiin, kunhan reissusta palaamme ;)

Namibian kuulumisia voikin lähiviikkoina kuulla muualtakin kuin st-namibia -blogistamme: teen nimittäin ainakin ensi tiistaiksi jutun Namibiasta YleX:n Maapallolla Tänään -sarjaan, joka tulee YleX Tänään -ohjelmassa klo 10-14. Eikun radiotaajuudet viritykseen ja kuuntelemaan.. ;)

Koska äitini tietää millainen olen (ja kaverini tuntevat mut myös), niin voinkin kertoa hieman paikallisesta biletyskulttuurista. Olen käynyt joka viikonloppu haistelemassa Windhoekin yöelämää milloin suomalaisessa milloin paikallisessa seurassa. Täällä naiset ovat äärettömän naisellisia lähtiessään ulos! Korot ovat huikeita ja hameet lyhyitä. Miehet puolestaan pukeutuvat melko blingbling-mäisesti, ja aurinkolaseja + kultaketjuja näkyy lähes jokaisella. Myös kello on täällä miehuuden mitta siinä missä autokin - mitä hienompi kello, sen coolimpi jätkä. Naisena ei tarvitse paljoakaan lompakkoa laukusta kaivella, kun viettää aikaa klubilla. Paikalliseen kulttuuriin kuuluu, että miehet tarjoavat kaiken. Jopa mä olen päässyt vähillä rahoilla baareissa, vaikka täkäläiset kummaksuvatkin pukeutumistani (perjantaina en meinannut päästä baariin sisään koska mulla oli hattu päässä - itkin krokotiilinkyyneleitä ja sain lopulta ottaa hattu i mukaan baariin)..

Alkoholia kulutetaan suuria määriä ja rattijuopumukset ovat yleisiä. Oonkin tässä laskeskellut, että joka viikonloppu olen ollut sellaisen henkilön kyydissä, joka on juonut kaljan tai pari (ja nyt vanhemmat älkää hyperventiloiko siellä, kyllä mulla ja Saaralla on järki päässä!). Ja kyllä kuskeillakin kuitenkin järkeä löytyy, he selkeästi tietävät omat rajansa alkoholin suhteen. Hyvänä esimerkkinä, viime perjantaina olin menossa taksilla kotibileisiin kun tuli soitto, että bileitä ei olekaan. Mulla oli siinä pari siideriä mukana, ja mietin että mitä niille teen. Noh niinpä porukalla kysyttiin, haluaisko kuski illaksi yhden siiderin, niin sehän sitten korkkas sen siinä autossa ajon aikana.. :D



Perjantaina sain myös ensikosketukseni paikalliseen jatkokulttuuriin. Kun baari siinä aamukuudelta meni kiinni, lähdimme paikallisten kanssa jatkoille "snägärin" kautta - snägärinä toimi Katuturan lihamarkkinat, missä kävimme grillistä napsimassa Kapanaa, paikallista herkkua. Jatkoilla kuunneltiin musiikkia, parannettiin maailmaa keskustelemalla ja kun kello kääntyi puolillepäivin, alkoivat kundit tehdä lounasta. Herkullisen pap-aterian jälkeen kaikkien tiet veivät kotiin lepäämään. Saara tosin hieman naureskeli mulle myöhäistä saapumistani - hän oli odotellut jo aamuseitsemältä kotiinpaluutani..


Viime viikko oli muutenkin jännittäviä hetkiä täynnä - kävin kokeilemassa paikallisen lävistysstudion. Jo jonkin aikaa olen haaveillut kielilävistyksestä, mutta Suomessa en ole moista viitsinyt töitteni takia ottaa - kielilävistyksen paraneminen kestää muutaman päivän. Vertailin sitten Internetissä hieman hintoja ja päätin että perhana, nyt tai ei koskaan! Olin sähköpostitse yhteydessä paikalliseen pariskuntaan, joka tekee lävistyksiä, ja varasin ajan torstaiksi kun olin varmistanut, että välineet ovat puhtaita ja neulat steriilejä. Saara lähti henkiseksi tuekseni mukaan ja piti kädestä kiinni kun kieleni lävistettiin. Meinasihan siinä operaation jälkeen lähteä taju, mutta onneksi pääsin hetkeksi pitkäkseni. Nyt kielen turvotus onkin jo laskenut, enkä enää kuulosta humalaiselta yrittäessäni sanoa ärrää tai ällää.






Että tällaista meininkiä täällä, toivottavasti viikkomme jatkuu paremmin kuin alkoi!

<3: Tytti

International Cuisine Day by Tytti

Written by: Tytti Shemeikka

Nicely tanned, blond haired girl is standing behind a desk and serving food for a huge crowd. A nice smell of oil, rice and meet is everywhere, while the girl is smiling to all of her customers. Her smile never ends although everyone wants to talk to her about soccer and world cup. Every time someone yells "Go Spain!" the girl laughs and points at her t-shirt which is the official Spanish world cup shirt.

"The Spanish embassy wanted to promote Spanish food, that's why I came to the cultural festival", the girl says. By an accident her name fits to the 15th Polytechnic Cultural Festival: she introduces herself as Africa. "Everyone should try the Spanish cuisine. It's healthy with lot of vegetables, rice and fish. You'll live long if you eat this kind of food", Africa says and takes the money from a customer who is ordering some paella.

The Polytechnic Cultural Festival is held for the 15th time. The Engineering Basement is full of people who want to try some traditionally made food from all over the world - it's the international cuisine day.

The Chinese are in a hurry - everyone wants to taste their sweet and sour chicken and spring rolls. The Chinese don't serve their culture only by food; they are also giving people some medicine to manage your headache. The Indonesians stand next to the Chinese and they also don't have the problem of boredom. Despite of the lack of their traditional food, people are rushing to them with their cameras. Everybody wants to take a picture with the nearly naked Indonesian men and women.

The Oshiwambo's traditional drink Oshikudu doesn't stay for long on their table because people want to taste that weird looking beer. Their worms are also popular, although some girls are screaming while touching and eating these funny looking things.

The dj is playing music from all over the world while people wearing their traditional dresses are enjoying the food. Some young students can't decide which cuisine to taste so they take a little bit of everything with them to back home.

Near the exit, next to the Damara table, people are making funny faces. "Oh my, that girl is eating donkey meet!" someone yells and everyone stares at a woman with a nice piece of meat in her hands. The woman doesn't care about shouting and laughing - she eats her piece of donkey with a smile on her face. She also takes a dog bag of the donkey meat and fits it in her tiny purse while walking away from the International Cuisine Day.

Oshiwambojen ruoka houkutteli International Cuisine Daylla

A huge bucket of worms, brown stick porridge and the smells of 28 different kitchens make the visitor's head spin around. The beautifully smiling Oshiwambo people take the visitor's attention with real food and pride of their own culture.

Oshiwambos are presenting their traditional dishes at Polytechnic of Namibia's 15 th Cultural Festival's International Cuisine Day among all other national tribes and international countries.

"We have brought here the most traditional dishes for the Polytechnic students in order to get to know our culture." a young man called Shiim tells in the hustle and bustle inside the Engineering building at the campus area. After said this everything else disappears as Shiim concentrates on sharing his knowledge about his culture.

The Oshiwambo's origins from the northern Namibia and in their tribe families are big as all generations live together. Usually the women cook for the whole family but in Shiim's case there is an exception. His eagerness and skills for cooking can be seen from the way he tells of Oshiwambo dishes and his warm and intense look while explaining his culture to a white journalist.

Oshiwambo's basic ingredient for the meal is brown thick porridge. Shiim tells that it depends on the occasion what is served along the porridge. They can for example cook chicken, mopani worms or beans. They bake bread and cook spinach to give a little taste to the dried meat. All these dishes are offered at their table, and they really are popular as all the students line to buy special food.

A girl buys a piece of bread while I learn Oshiwambo's grow their own chickens for at least a month and take good care of them while they are growing. Shiim is proud of the fact that their chickens are strong and healthy. According to him it is not possible to break a bone of their chicken while eating. "When you go to the grocery store and buy a chicken that has only lived for one or two weeks, you see the difference with the structure of the chickens." Shiim explains.

The size of the mopani worms contributes to a child's little finger. The joints the worms have, remind of old people and their wrinkles. The taste on the other hand is for a foreigner better than expected. I get many curious looks as I try the worms for the first time. People smile to me like saying you can do it, go on, have a taste. The crunchy shield is followed by a soft and flour-filled taste and mixture of spices. Shiim tells that the difference between black and yellowish worms lies in the preparation. "You have to dry the black ones more, so they are crispier."

The bread the Oshiwambo's eat is made out of Omahango flour. First the flour, water and the few spices are mixed together. Shiim demonstrates with his big hands that after this the dough is put into a sealed plastic bag. Shiim tells that the bread has to stay in that plastic bag in boiling water for about half an hour before it is ready to eat. Shiim takes a piece of the bread and lets me try their delicacy. To me, the taste is a bit too dry; I can feel the flour in my mouth. I think I am the only one to think this way because the tray filled with bread, is already empty.

From the Omahango flour is also prepared the Oshikudu beer, Shiim seems to prefer a lot as he is sipping it throughout the interview. The traditional beer contains pieces of the flour which go around the mouth while tasting the light aroma of the beer.

"The beer is drunk in special occasions such as weddings, confirmation parties and christenings." Shiim tells and smiles with a blink in his eyes.

Polytechnic’s Cultural Festival is a special occasion too. The students want to try different meals and choose their favorites. Or maybe they are like Shiim, who prefers everything. The only thing that is certain is that one can't pick his or her favorite before trying all the dishes served at the International Cuisine Day. And that is the moment I wake up from the Oshiwambo world and head for other delicacies.

Written by Saara

Aweh!

Viime sunnuntaina heräsin tekstariin, jossa luki Aweh! Lähettäjä oli joku täysin tuntematon Thommy. Luultiin Tytin kanssa että joku haluaa tietää ollaanko me jo hereillä, (awake). Selvisi kuitenkin, että Aweh tarkoittaakin tervehdystä. Saman voisi sanoa Hi bra, what's up man?

Olemme myös oppineet, että mustat saavat kutsua toisiaan nimellä nigga. Valkoisena ei saa milloinkaan kutsua ketään sillä nimellä, tai on heti rasisti. Paikalliset sanovat, että mustat ja valkoiset eivät oikein tule toimeen keskenään: mustat ei pidä rikkaista valkoisista ja valkoiset pitävät mustia alempiarvoisina. Toisaalta ei ole ihme, että eri rodut eivät tule toimeen keskenään, sillä Namibia itsenäistyi vasta 20 vuotta sitten ja apartheidin aika on vielä kipeä arpi ihmisten ajatuksissa. Rotusorron aikaan mustilla oli täällä tasan yksi koulu, jota he saivat käydä. Kun muistaa tämän kuivan ja aurinkoisen maan historian, kaikki erilaiset tavat ja byrokratia tuntuvat ihan pieniltä ongelmilta. Enää en ihmettele, miksi jokainen asia pitää tarkistaa mangerilta tai miksi jokaiseen asiaan pitää saada kirjallinen lupa. Kun näkee puun juuret maan alla, ymmärtää miksi lehdet näyttävät juuri tuollaisilta.



Koululla on ollut tämän viikon ajan iloinen ja hauska meininki: olemme juhlineet 15:ttä vuosittaista Cultural Festivalia. Tiistaina kampuksella tanssittiin hurjasti. Namibian seitsemän eri heimoa sekä muutamat naapurimaat olivat edustettuina, kun ryhmät esittivät kansallistanssejaan. Bambuhameita, nahkaisia vaatteita, sulkia, rumpuja ja musiikin rytmiä oli mieletöntä ihailla. Katselimme kateellisina sitä liikettä, joka jokaisen tanssijan läpi kulki. Jokaikinen lihas oli mukana, kun musiikki pauhasi asuntolan sisäpihalla yleisön hurratessa ja tyttöjen kiljuessa komeille miehille.


Keskiviikkona oli vuorossa International Cuisine Day, jossa heimot sekä maat, joiden asukkeja koulussa on, myivät omaa ruokaa. Damara-heimon kojusta ostimme pehmeää aasin lihaa, afrikaanereilta ostimme kylmiä munkkeja, joiden rasva tarttui hampaisiin ja vuorasi posket pitkäksi ajaksi. Maistoin myös Oshiwambojen muovipussissa valmistettua leipää sekä mopani-matoja. Niissä on rapea kuori ja jauhoinen sisus. Oikeastaan aika hyviä! Lisään tänne blogiin myös kirjoittamamme uutiset päivältä. Kirjoitimme uutiset Advanced News Reporting and Writing -kurssille.

Let's boogie for Jesus! Keskiviikkona olimme fiilistelemässä gospelia. Muun muassa koulun kuoro ja maassa suosittu rap-artisti lauloivat uskonnosta ja ylistivät ihmisten yhdenvertaisuutta. Torstaina musiikki raikasi, kun lavan valtasivat rapparit ja hiphopparit. Meininki oli kumpanakin iltana mieletön. Ihmiset tanssivat ja lauloivat mukana, pitivät hauskaa ja relasivat. Musiikki ja ilo vei meidätkin mukanaan, mutta jätimme kuitenkin tanssikilpailun niille, joiden liikkeistä voimme vain uneksia.

Maanantaina pääsimme suomalaisen Maarian mukana Katuturaan vierailemaan paikalliseen tarhaan ja esikouluun. Taksimme meinasi hyytyä matkalla mäkistä tietä kohti vuoren huipulla konttina toimivaa koulua. Silloin tajusin, että nyt mennään jonnekin todella erilaiseen maailmaan. Saapuessamme lapset seisoivat rivissä ja lauloivat kansallislaulua. He opettelivat viikonpäiviä ja N-kirjainta. Leikimme heidän kanssaan ja luin tarinoita kuvitetusta Raamatusta. Kaksi pientä, Monika ja Mateu, istuivat sylissäni ikuisuuden ja halusivat halata koko ajan. Heillä oli siinä turva ja minulla lämmin ja iloinen olo. Lapset olivat varauksettomia ja kaipasivat huomiota. Aivan niinkuin missä tahansa muuallakin. Illalla pohdin, mitä hyötyä avustani oikeastaan oli. Täällä voisi tehdä avustustyötä lähes joka kadunkulmassa. Maaria työskentelee projektissa, jonka tarkoituksena on auttaa paikallisia rakentamaan päiväkoteja ja eskareita ja olemaan omavaraisia opetuksen suhteen vuoteen 2012 mennessä. Toivon, että ihmiset ottavat avun vastaan ja haluavat itse kehittää omaa elämäänsä.




On vaikea kuvitella, että Katuturassa ihmiset asuvat pienissä pellistä rakennetuissa hökkeleissä ilman vettä tai sähköä huonekaluista puhumattakaan. Windhoekissa asuu noin 250 000 ihmistä, joista 90 % asuu Katuturan slummissa. Ja suurin osa heistä asuu siellä laittomasti. Slummiin virtaa koko ajan lisää asukkaita maaseudulta paremman elämän toivossa. Valitettavasti parempi elämä ei ehkä löydy sieltä. Valtiokaan ei auta paikallisia juurikaan, vaan rakentaa kalliilla rahalla uusia palatseja ministereille. Eläkeläiset saavat valtiolta 500 Namibian dollaria kuukaudessa eli noin 50 euroa. Kahden kilon paketti riisiä maksaa 17 Nam dollaria. Olen todella kiitollinen siitä, mitä minulla on.


Nyt Tytti nukkuu vieressäni päiväunia vapaapäivän kunniaksi. Kävimme keskustassa juomassa cappucinot ja illalla menemme katsomaan näytelmän nimeltä You strike a woman, you strike a rock. Se kertoo naisten hyväksikäytöstä Namibiassa. Viikonloppuna pitää opiskella markkinoinnin saloja, sillä maanantaina meillä on Media Advertising Strategies -kurssin välikoe.

Elämme täällä päivän kerrallaan ja nautimme siitä, mitä eteemme sattuu tulemaan. Aamulla herätessämme makoilemme sängyssäimme ja kysymme toisiltamme mikä on päivän ohjelma. Olo täällä ei tunnu enää pelkältä lomalta ja koulu rytmittää päiviämme. Tuntuu, että ymmärrämme päivä päivältä paremmin, että tämä on meidän kotimme seuraavien kuukausien ajan. Olemme onnellisia, että olemme täällä yhdessä, yksin olisi liian rankkaa, sillä ei voisi jakaa huikeita kokemuksia omalla kielellään. Tekee hyvää olla hetken aikaa muissa ympyröissä, tutustua erilaisen kulttuurin lisäksi itseensä ja ymmärtää elämää ja itseään taas hiukan paremmin.


Pitäkää huolta itsestänne ja nauttikaa viikonlopusta! Niin mekin teemme täällä.
Saara

5. elokuuta, Windhoekissa kaikki loistavasti!

Nyt ollaan oltu mestoilla reilu puoltoista viikkoa, ja pikkuhiljaa aletaan oppia maan tavoille. Ollaan opeteltu juomaan täkäläisten "low fat" maitoa (vain 2,5% rasvaa), kävelemään hitaasti ja kysymään ihmisiltä keskustelun avajaisiksi, mitä heille kuuluu. Täällä tosiaan on melko röyhkeää, jos et kysy "how are you" heti keskustelun avajaisiksi.

Tänään on ollut myös meidän juhlapäivämme - saatiin vihdoin ja viimein viisumit! Aloitettiin viisumiasioiden hoitaminen tosiaan viime viikon tiistaina, ja meille on myyty pelkkää eioota tähän päivään saakka. Eilen saatiin iso pyörä pyörähtämään, kun käytiin kysymässä yrmeältä naiselta passeistamme. Hän vaati meiltä maksua, mutta vakuuteltiin, että ollaan jo maksettu ja niinpä hän sai asiat hoitaakseen. Tänään yrmynainen oli lempeämpi ja antoi meille passit, joihin on nyt lyöty 4 kk opiskelijaviisumileima! Jippijaijee!

Toissapäivänä pääsimme kokemaan myös hieman erilaista ruokaa. Windhoekissa asuva Maaria ja hänen poikaystävänsä Oby pyysivät meidät luokseen illalliselle, ja niinpä söimme pappia. Se on siis jotakin maissiruokaa (?), joka tehdään puuron kaltaiseksi mössöksi ja syödään sormin.

Oli herkullista, vaikka ainakin mulla kesti hetken aikaa tottua sormin syömiseen :)

Eksoottisia herkkuja maisteltiin myös sunnuntaina, kun käytiin Saaran kanssa mun synttäreiden kunniaksi syömässä paikallisessa ravintolassa. Kun näin ruokalistalla matoja, ajattelin, että no niitähän on pakko kokeilla! Tarjoilija kuitenkin sanoi etten varmasti saa annosta syötyä loppuun, joten hän ehdotti, että tilaisin alkupalaksi jotakin muuta ja talo tarjoaisi meille muutamat toukat. Diili kuulosti niin hyvältä, että saimme nenämme eteen muutaman toukan jotka söimme hyvällä ruokahalulla. Mitä nyt hieman meni kylmiä väreitä rapsakoita toukkia syödessä... Kun ei ajatellut, että suussa on mato, niin kaikki meni hyvin :)




Tänään olisikin sitten vuorossa tämän kouluviikon viimeinen päivä. Käymme siis tuossa kulman takana koulussa maanantaista torstaihin, ja ainakin tähän mennessä kaikki oppitunnit ovat olleet mielenkiintoisia. Tänään on vuorossa mainontaa ja valokuvausta, ja saamme tänään palauttaa ihka ekat kotitehtävämme! Jipii! Piti näitten läksyjen takia mennä ihan kaupoille saakka, koska koululla kyllä on printteri, mutta paperit pitää tuoda itse. Damn.

Koulun ilmapiiri on miellyttävä, ja välillä tuntuu siltä, että kaikki haluavat tietää meidän kuulumisemme. Ei kyllä kieltämättä ole kovin helppoa sopeutua vähemmistön edustajaksi, koska valkoisina saamme jatkuvasti katseita osaksemme. Mun kohdalla homma on vielä hieman mutkikkaampi, koska punaiset hiukset ja lävistykset ovat täällä harvinaisuus! Viime viikonloppuna ulkona käydessämme pari tyyppiä jopa tarttui mun huulikoruun, mikä ei ollut kovin mukavaa..

Rusketusrajat vahvistuvat päivä päivältä, paikalliset katsovat meitä kuin hulluja kun kävelemme kaupungilla shortseissa ja topeissa. Onneksi guesthouse Puccinin pihalla voi loikoilla bikineissä ilman sen suurempia katseita, ja ainakin itsellä on tullut tavaksi nukkua lyhyet päiväunet aurinkotuolissa loikoillen.

Koti-ikävä ei ole vielä liian lujaa iskenyt, enkä ole joutunut avaamaan selviytymispakettiani salmiakkirasiaa. Ehkäpä sekin aika kuitenkin seuraavan neljän kuukauden aikana vielä koittaa, kun Suomeen on niin kova ikävä että hermot pettää (ja salmiakinhimo valtaa!). Kesää kohti tässä koko ajan kuitenkin mennään, talvi alkaa pikkuhiljaa olla selätetty ;) Tällä hetkellä muuten täällä on Suomeen kahden tunnin aikaero, mutta kun täällä kellot siirretään kesäaikaan ja siellä talviaikaan, ollaan jälleen samalla aikavyöhykkeellä.

Ehkäpä viikonlopun jälkeen on luvassa paljon kirjoitettavaa, viikonloppu on nimittäin jo nyt niin fully booked ettei jännittäviltä tarinoilta voi välttyä!

Palaamisiin,
Tytti

...vai pitäisikö sanoa Mr. Shemeikka?

Oon täällä jok'ikisessä koulun paperissa Mr. Jopa opiskelijakortissa luki niin aluksi, onneks sain sen vaihdettua!

Tällaista täällä on!

Koulusta bailaamaan!

Juhlimme Tytin synttäreitä Zanzibar-klubilla. Had a great time!

Waiting something to happen at school.....

Still waiting.....

Hah! Tää meidän kuvien lisäily ei oikein toiminut niin kuin toivottiin. Ehkä ensi kerralla sitten... :)