Aweh!

Viime sunnuntaina heräsin tekstariin, jossa luki Aweh! Lähettäjä oli joku täysin tuntematon Thommy. Luultiin Tytin kanssa että joku haluaa tietää ollaanko me jo hereillä, (awake). Selvisi kuitenkin, että Aweh tarkoittaakin tervehdystä. Saman voisi sanoa Hi bra, what's up man?

Olemme myös oppineet, että mustat saavat kutsua toisiaan nimellä nigga. Valkoisena ei saa milloinkaan kutsua ketään sillä nimellä, tai on heti rasisti. Paikalliset sanovat, että mustat ja valkoiset eivät oikein tule toimeen keskenään: mustat ei pidä rikkaista valkoisista ja valkoiset pitävät mustia alempiarvoisina. Toisaalta ei ole ihme, että eri rodut eivät tule toimeen keskenään, sillä Namibia itsenäistyi vasta 20 vuotta sitten ja apartheidin aika on vielä kipeä arpi ihmisten ajatuksissa. Rotusorron aikaan mustilla oli täällä tasan yksi koulu, jota he saivat käydä. Kun muistaa tämän kuivan ja aurinkoisen maan historian, kaikki erilaiset tavat ja byrokratia tuntuvat ihan pieniltä ongelmilta. Enää en ihmettele, miksi jokainen asia pitää tarkistaa mangerilta tai miksi jokaiseen asiaan pitää saada kirjallinen lupa. Kun näkee puun juuret maan alla, ymmärtää miksi lehdet näyttävät juuri tuollaisilta.



Koululla on ollut tämän viikon ajan iloinen ja hauska meininki: olemme juhlineet 15:ttä vuosittaista Cultural Festivalia. Tiistaina kampuksella tanssittiin hurjasti. Namibian seitsemän eri heimoa sekä muutamat naapurimaat olivat edustettuina, kun ryhmät esittivät kansallistanssejaan. Bambuhameita, nahkaisia vaatteita, sulkia, rumpuja ja musiikin rytmiä oli mieletöntä ihailla. Katselimme kateellisina sitä liikettä, joka jokaisen tanssijan läpi kulki. Jokaikinen lihas oli mukana, kun musiikki pauhasi asuntolan sisäpihalla yleisön hurratessa ja tyttöjen kiljuessa komeille miehille.


Keskiviikkona oli vuorossa International Cuisine Day, jossa heimot sekä maat, joiden asukkeja koulussa on, myivät omaa ruokaa. Damara-heimon kojusta ostimme pehmeää aasin lihaa, afrikaanereilta ostimme kylmiä munkkeja, joiden rasva tarttui hampaisiin ja vuorasi posket pitkäksi ajaksi. Maistoin myös Oshiwambojen muovipussissa valmistettua leipää sekä mopani-matoja. Niissä on rapea kuori ja jauhoinen sisus. Oikeastaan aika hyviä! Lisään tänne blogiin myös kirjoittamamme uutiset päivältä. Kirjoitimme uutiset Advanced News Reporting and Writing -kurssille.

Let's boogie for Jesus! Keskiviikkona olimme fiilistelemässä gospelia. Muun muassa koulun kuoro ja maassa suosittu rap-artisti lauloivat uskonnosta ja ylistivät ihmisten yhdenvertaisuutta. Torstaina musiikki raikasi, kun lavan valtasivat rapparit ja hiphopparit. Meininki oli kumpanakin iltana mieletön. Ihmiset tanssivat ja lauloivat mukana, pitivät hauskaa ja relasivat. Musiikki ja ilo vei meidätkin mukanaan, mutta jätimme kuitenkin tanssikilpailun niille, joiden liikkeistä voimme vain uneksia.

Maanantaina pääsimme suomalaisen Maarian mukana Katuturaan vierailemaan paikalliseen tarhaan ja esikouluun. Taksimme meinasi hyytyä matkalla mäkistä tietä kohti vuoren huipulla konttina toimivaa koulua. Silloin tajusin, että nyt mennään jonnekin todella erilaiseen maailmaan. Saapuessamme lapset seisoivat rivissä ja lauloivat kansallislaulua. He opettelivat viikonpäiviä ja N-kirjainta. Leikimme heidän kanssaan ja luin tarinoita kuvitetusta Raamatusta. Kaksi pientä, Monika ja Mateu, istuivat sylissäni ikuisuuden ja halusivat halata koko ajan. Heillä oli siinä turva ja minulla lämmin ja iloinen olo. Lapset olivat varauksettomia ja kaipasivat huomiota. Aivan niinkuin missä tahansa muuallakin. Illalla pohdin, mitä hyötyä avustani oikeastaan oli. Täällä voisi tehdä avustustyötä lähes joka kadunkulmassa. Maaria työskentelee projektissa, jonka tarkoituksena on auttaa paikallisia rakentamaan päiväkoteja ja eskareita ja olemaan omavaraisia opetuksen suhteen vuoteen 2012 mennessä. Toivon, että ihmiset ottavat avun vastaan ja haluavat itse kehittää omaa elämäänsä.




On vaikea kuvitella, että Katuturassa ihmiset asuvat pienissä pellistä rakennetuissa hökkeleissä ilman vettä tai sähköä huonekaluista puhumattakaan. Windhoekissa asuu noin 250 000 ihmistä, joista 90 % asuu Katuturan slummissa. Ja suurin osa heistä asuu siellä laittomasti. Slummiin virtaa koko ajan lisää asukkaita maaseudulta paremman elämän toivossa. Valitettavasti parempi elämä ei ehkä löydy sieltä. Valtiokaan ei auta paikallisia juurikaan, vaan rakentaa kalliilla rahalla uusia palatseja ministereille. Eläkeläiset saavat valtiolta 500 Namibian dollaria kuukaudessa eli noin 50 euroa. Kahden kilon paketti riisiä maksaa 17 Nam dollaria. Olen todella kiitollinen siitä, mitä minulla on.


Nyt Tytti nukkuu vieressäni päiväunia vapaapäivän kunniaksi. Kävimme keskustassa juomassa cappucinot ja illalla menemme katsomaan näytelmän nimeltä You strike a woman, you strike a rock. Se kertoo naisten hyväksikäytöstä Namibiassa. Viikonloppuna pitää opiskella markkinoinnin saloja, sillä maanantaina meillä on Media Advertising Strategies -kurssin välikoe.

Elämme täällä päivän kerrallaan ja nautimme siitä, mitä eteemme sattuu tulemaan. Aamulla herätessämme makoilemme sängyssäimme ja kysymme toisiltamme mikä on päivän ohjelma. Olo täällä ei tunnu enää pelkältä lomalta ja koulu rytmittää päiviämme. Tuntuu, että ymmärrämme päivä päivältä paremmin, että tämä on meidän kotimme seuraavien kuukausien ajan. Olemme onnellisia, että olemme täällä yhdessä, yksin olisi liian rankkaa, sillä ei voisi jakaa huikeita kokemuksia omalla kielellään. Tekee hyvää olla hetken aikaa muissa ympyröissä, tutustua erilaisen kulttuurin lisäksi itseensä ja ymmärtää elämää ja itseään taas hiukan paremmin.


Pitäkää huolta itsestänne ja nauttikaa viikonlopusta! Niin mekin teemme täällä.
Saara