Viikonlopun riennot vievät voimat

Se olis sitten taas maanantai. Ollaan oltu Windhoekissa jo 9 viikkoa, mihin nää päivät oikein katoaa? Samalla tuntuu siltä kuin olisin vasta saapunut Namibiaan, kun taas toisaalta ajatus Suomesta tuntuu todella kaukaiselta.

Viikonloppu oli jälleen kerran omalta osalta vauhdikas. Lauantaina olin Suvi-Tuulin eli Supen kanssa erään paikallisen bändin levyjulkkareissa. Illan odotus tuntui tosi jännittävältä - lipuissa nimittäin luki paikkana “secret location”, ja vain paria tuntia ennen juhlia saatiin tietää juhlapaikka. Tarkoitus oli mennä pippaloihin kuuden aikaan, mutta African Timen takia kyytimme tuli vasta varttia vaille yhdeksän.


Julkkarit olivat hienossa yksityisasunnossa, johon sisään pääsi vain lippua näyttämällä. Baari oli täynnä boolia ja muita ilojuomia, ihmiset nauroivat ja olivat pukeutuneet parhaimpiinsa. Olin tosi yllättynyt, miten monta tuttua ja puolituttuakin juhlissa näin! Ja koska pidän vauhdista ja vaarallisista tilanteista, niin tulikin siinä bondattua paikan omistajan kanssa ihan huolella, ja pääsimme Supen kanssa nauttimaan viinistä ja ruoasta, jota ei muille julkkarivieraille ollut edes tarjolla. Nauroimme vatsamme kipeiksi selittäessämme “Pallero” sanan merkitystä, ja kertoessamme, että Suvi-Tuuli tarkoittaa Summer Breezeä.



Jouduin pitkästä aikaa myös erittäin noloon tilanteeseen ja opin, ettei kannata puhua härskejä vessajonossa, etenkin jos keskustelun aiheena ovat muut bilettäjät. Täällä oon tuudittautunut siihen oletukseen, että voin puhua suomea missä ja milloin vain, koska kukaan ei ymmärrä. Siinä sitten muutamat sammakot tuli jonottaessa suusta päästettyä, ja sattumalta kysyinkin takanani olevalta tytöltä “Where are you from?” Leukahan siinä loksahti lattiaan kun tyttö sujuvalla suomella vastas että “samasta paikasta kuin tekin”. Luojan kiitos vessa vapautui samalla hetkellä ja päästiin Supen kanssa sinne jälleen kerran nauramaan katketaksemme.


Juhlat olivat mitä ilmeisimmin naapuruston mielestä liian äänekkäät, sillä poliisit tulivat jossakin vaiheessa paikalle ja keskeyttivät juhlat. Siitä juhlaväki valui kuka mihinkin, me Supen kanssa poistuimme takavasemmalle Fashion Bariin valloittamaan tanssilattian.


Sunnuntaiaamuna olo oli erittäin raihnainen, jossain kohtaa juhlimista oon onnistunut satuttamaan polveni oikein huolella. Kipu hellitti hyvällä päivällisellä ja jälleen kerran kunnon nauruilla - juhlissa mielestäni parasta on seuraavan päivän muistelot.

Sunnuntain krapulaköllimiset muuntautuvat mulla aika usein koti-ikäväksi, etenkin silloin kun ei ole juttukaveria. Mun tuli iskää ihan järjetön ikävä, etenkin kun vaihdettiin lauantaina tekstarit ja iskän lähettämän viestin lopussa luki “Mullakin on ikävä. Ja rakastan”. Itkuthan siinä pääsi kun näki tuonkin totuuden kirjoitettuna kännykän näytölle. On se jännä, vaikka kuinka tietää että vanhemmat rakastavat, tuntuu se aina niin liikuttavalta kun sen kuulee ääneen / näkee kirjoitettuna.

Niin kuin viime blogmerinnässäkin kirjoitin, täällä on todella tullut ikävä naisen asemaa Suomessa. Viime viikolla koin varsinaisen shokin kun luin informatiivisen sarjakuvan abortista - Namibiassa on varsin tiukat säännöt siitä, milloin abortin saa tehdä. Syyksi ei kelpaa ehkäisyn pettäminen tai se, että lasta ei halua pitää. Tämänkin takia etenkin nuoret äidit dumppaavat lapsiaan, koska abortti ei ole mahdollista. Täältä kuulemma lähdetään myös Etelä-Afrikkaan aborttien perässä, siellä kun niitä “höllemmin perustein” saa tehdä. Sunnuntaina kuulin myös, että koko Namibiassa on tasan yksi lääkäri, joka kykenee antamaan epiduraalipuudutuksen synnytyksessä. Aikamoista, sanon minä..

Sunnuntaina päässä pyörikin Samuli Putron laulu Helismaa..

“Minä laulan karusti vaan enpä vaihtaisi
ääntäni tai kompuroivaa kotimaatani
Sillä näen kauneutta ainutkertaista
Sen huurteisissa kasvoissa kun sataa puukkoja”

Keskiviikkona nokkamme kääntyvät kohti Kapkaupunkia, en malta odottaa! Lisää blogipäivitystä luvassa siis ensi viikolla kun kotiudumme Etelä-Afrikasta.. :)

Sharp!
Tytti

p.s. tänne on luvattu SADETTA keskiviikoksi!! Mitä ihmettä?

Täytyy lähteä kauas, jotta näkee lähelle

Rutiinit luovat turvan. Unenpöpperöiset aamut on pelastettu samassa järjestyksessä ja täsmälleen samaan kellonaikaan tehdyillä askareilla: torkku, vessa, suihku, hampaat, vaatteet, kahvi, leipä, ripsiväri. Valmis.

Rutiinit turruttavat. Ostamme kaupasta aina samaa jogurttia, istumme television ääressä katsomassa uutisia puolinukuksissa, kävelemme kouluun aina samaa reittiä. Lopulta päiviä ei voi erottaa toisistaan.

Rutiineista muodostuu päivä. Päivistä muodostuu viikko ja viikoista kuukausi. Rutiineista muodostuu elämä. Oma elämämme. Mä pidän rutiineista. Haluan tietää, mitä elämässäni tapahtuu seuraavaksi. Haluan olla varma, milloin ja missä tapaan ystäväni; moneltako jumppa alkaa; että jääkaapissa on maitoa aamukahvia varten.

Arvokkain rutiini: avata kotiportin ovi kauko-ohjaimella.

Heinäkuun 24. päivänä 2010 mun rutiinit muuttuivat, mutta eivät hävinneet. Lento maailman toiselle puolelle on muuttanut mua. Nykyään pesen hampaat aina ennen aamupalaa. Tuntuu, että aamupalahuoneeseen ei kehtaa mennä yöltä haisevalla hengityksellä. Köllähdän sängylleni aina samalta puolelta, vaikka voisin valita toisenkin reunan ihan hyvin ja syön ruokani aina samassa paikassa pyöreän pöydän ääressä.

Täällä ollessani olen huomannut, millaista elämäni Suomessa on. Olen oppinut arvostamaan elämääni aivan eri tavalla kuin aikaisemmin. On ihanaa kun voi tekstata sairauslomaa kotona viettävälle isälle apua-tekstarin silloin, kun automaateista ei saa rahaa ja käteinen on loppu. Olen myös tajunnut, että kaipaan ympärilleni ihmisiä ja seuraa. Kaipaan hetkiä, jolloin voimme nauraa vastaantulevan miehen viiksille, kysyä haluatko kinkkua vai juustoa leivän päälle tai vain istua hiljaa teemuki kädessä tai jätskikulho pöydällä. Ei enää yksinasumista, siis. :)

Olen myös päättänyt, että turha stressaaminen on syytä jättää pois. Hetkessä kannattaa elää ja itseään pitää kuunnella. Saa tehdä juuri niin kuin haluaa: ei tarvitse tehdä jotain, mitä joku toinen sanoo. Meidän uutiskirjoituksen maikka sanoi meille, että " you have time do nothing when you are dead". Tää tietysti viittasi tekemättömiin läksyihin, mutta mä meinaan muistaa ton yleisesti elämässä. Eliniän odote on täällä vain reilut 50 vuotta, joten usein kuulee jonkun sanovan "life is too short, you should enjoy, not think too much".

Kaukana ollessa kaipuu ei ole pieni. Mulla on ikävä monia asioita kotona. Perhettä, ystäviä, kavereita, rasvatonta maitoa, ruisleipää, kalaa, jumppaa, saunaa. Täällä aion jatkaa elämästä täysillä nauttimista vielä kun täällä olen. Aion tehdä asioita, joista pidän, syödä ulkona, matkustaa ja tärkeimpänä viettää aikaa hyvien ihmisten kanssa.

Koti on aina sydämessä, kuinka kaukana olenkin.

Aurinkoisin halein Saara.

PS Pohdintaa on tullut harrastettua paljon, sillä olen maannut viime viikonlopusta alkaen sängyn pohjalla flunssaa potemassa. Nyt jo onneksi liikkeellä antibioottien ansiosta. Viime viikolla pidin koulussa esitelmän valokuvaukseen liittyvistä laeista. Viimeisessä diassa luki kissan kokoisilla kirjaimilla "photograph with humidity". Näköjään ilmankosteus ja nöyryys (humility) on mun mielestä aivan sama asia! Meillä oli myös mediamarkkinoin toinen koe sekä keskiviikkona vedimme oman shown:n koulun radiossa. Soitimme suomalaista musiikkia ja pohdiskelimme muun muassa suomalaisten ja namibialaisten miesten eroja. Olemme käsikirjoittaneet dokumenttimme ja allekirjoittaneet sopimukset. Nyt odotan kuvauksia jännityksellä ja innostuksella. Ensi viikolla muutamaksi päiväksi kouluun ja sitten turistiksi Kapkaupunkiin.

DJ Tytti and DJ Saara at Radio Echoes!

Tasa-arvon ikävä

Aivan käsittämätöntä että ollaan oltu täällä jo yli 7 viikkoa. Kohta ollaankin reissumme puolessavälissä, ja tulee aika laskea päiviä kotiinpaluuseen. Tällä hetkellä tuntuu kylläkin täysin siltä, että haluaisin jäädä tänne pidemmäksi aikaa, enkä lähteä kotiin lainkaan.

Yksi asia, mikä täällä kylläkin ahdistaa jonnin verran, on miesten ja naisten väliset erot. Namibia on selkeästi miesten maa, miehet pyörittävät lähes kaikkea. Etenkin viikonloppuisin ulkona ollessa olo on toisinaan kuin jollakin riistaeläimellä, jota kuka tahansa voi yrittää saalistaa ja tulla koskettamaan. Erityisen ärsyttävää on se, kun ihmiset tulevat koskettelemaan lävistystäni täydellä tanssilattialla. I want to have my private area, please.. Myös valkoisena naisena joudun useammin huomion kohteeksi - kerrankin kävellessäni Katuturassa kuulin huudon “Morning white meat, white flexible meat”.

Olen myös huomannut sen, että yllättävän nopeasti täällä leimautuu jonkun tyttöystäväksi. Jos viettää vähänkin enemmän aikaa jonkin miespuolisen henkilön kanssa, leimautuu tämän friiduksi alta aikayksikön. Itsekin olen joutunut oikomaan vastaan tulleita kysymyksiä “Ah Tutte, how is your boyfriend??”. Argh. Täällä kyllä oppii arvostamaan sitä, että Suomessa tulee kohdelluksi tasa-arvoisena, ei ainoastaan naisena. Pitäisikö sitä harkita johonkin säkkiin pukeutumista, ettei sukupuoli olisi ensimmäinen asia, mikä huomioidaan?

Yhden asian haluan kyllä viedä täältä Namibiasta mukanani kotiin: tervehtimisen jalon taidon. Tällä hetkellä tuntuu vallan normaalilta tervehtiä vastaantulevia ihmisiä koulussa, samaan hissiin astuvia tyyppejä ja niitä, jotka liikennevaloissa hyppäävät saman taksin takapenkille. “Hello, how are you? I’m fine, and you?” Näen jo kauhukuvia siitä, kun joulukuisena aamuna hyppään Espoosta bussiin ja tervehdin tuntematonta ihmistä vieressäni. Suomessahan moisesta törppöälystä leimautuisi hulluksi!

Mielestäni mulle on tehnyt myös hyvää kuulua vähemmistöön. Pakko myöntää, että kotosuomessa olen huomannut olevani turhan ennakkoluuloinen ja leimaavani ihmisiä pelkän ihonvärin perusteella. Eihän sillä kuitenkaan ole mitään väliä onko musta, valkoinen vai värillinen, ihmisiähän me kaikki ollaan. Jokaisen pitäisi joskus kokea moinen ulkopuolisuus, se on varsin silmiä avaava kokemus.

Päivät lämpenevät kovaa vauhtia. Eilen lounaalla ollessamme huomasimme ilman olevan jo aikas tuskaisen kuuma, mutta pahempaa on vielä luvassa. Kylmään tottunut suomalainen suorastaan sulaa auringonpaisteessa, varjossa on pakko pysytellä. Myös pilviä on alkanut näkyä taivaalla, jännää. Harmittaa, kun ei ehditä nähdä sadekautta, mutta ehkäpä vielä joskus tieni johtaa takaisin Namibiaan ja näen myös nuo sateet..

Dokkarimmekin on saanut tuulta purjeisiinsa, ja henkilökohtaisesti olen todella innoissani tulevasta projektista. Siitä lisää infoa sitten kun on materiaalia nauhalla ja hommat ovat lähteneet kunnolla käyntiin.

On mulla kyllä teitä kaikkia kova ikävä, vaikkakin se ajatus kotiinpaluusta on niin kaukainen ja etäinen.. Itkin lentokentällä hyvästellessäni rakkaat, sama ilmiö tapahtuu aivan varmasti myös tässä päässä.

<3: Tytti

Sunnuntai on eläkeläisten lepopäivä

Taas on yksi viikko mennyt nopeasti. Eläkeläisen elämä maistuu edelleen oikein mukavalta. Mietimme Tytin kanssa päivän to do -listan aina aamupalan jälkeen, kun köllimme sängyissämme ja sulattelemme kotona leivottua leipää sekä jogurttia ja hedelmäsalaattia. Yleensä hoidettavien asioiden listalla on vain muutama rasti, kuten irronneen napin ompelu tai kännykän prepaid-ajan ostaminen. Ei kovin vaikealta kuullosta, mutta silti ollaan joskus unohdettu päivän lista. :) Sunnuntaisin ei ole to do-listaa. Nukumme päiväunia, lueskelemme auringossa, hengaamme kahvilassa (kuva) kuuntelemme musiikkia ja relaamme, mietimme viikon tapahtumia. Ja usein kyllä väsyttääkin klubireissujen jäljiltä. :)


Tällä viikolla meidän arkea järisytti 2,5 Richterin asteikon maanjäristys. Olimme lähdössä kouluun, kun yhtäkkiä kuului kova jyrinä ja tuntui pientä tärinää. Aivan kuin jättirekka olisi ajanut viiden sentin päästä ohi. Järistyksen keskus oli noin 15 kilometrin päässä Windhoekista eikä kukaan loukkaantunut. Pienoinen tremor on ollut hyvä keskustelunavaaja loppuviikon ajan.

Keskustelua ei ole tarvinnut välttää koulussakaan. Käsittelimme mediamarkkinoinnin tunnilla sukupuolien esittämistä mainoksissa. Ryhmässäni oli mies isolla M:llä, jonka mielestä naisen paikka on keittiössä ja yrityksen toimitusjohtaja ei ole mitään, jos hän kulkee töihin junalla tai pyöräilee. Mulla meinaisi otsasuoni puhjeta, kun kuuntelin tän miehen ajatuksia. Hänen mielestään musta nainen ei esiintyisi mainoksessa käsi paljaan rintamuksen suojana, mutta valkoiselle naiselle se ei ole ongelma. Kuulemma mustat on konservatiisempia. Voi apua! Siis voitteko kuvitella että ihmiset oikeasti ajattelee noin? Mä kyllä annoin palaa tiukasti, kun väitin ettei värillä ole tässä asiassa mitään väliä. Mun uskoakseni kukaan nainen ei halua olla seksiobjekti! Ja kukaan ei halua tulla arvostelluksi ulkonäön perusteella, vaan sydämellä ja ajatuksilla on oikeasti väliä.

Lauantain vietin uutiskirjoittamisen opettajamme tyttären Yozikan kanssa. Kirjoitimme kutsuja tytön 8-vuotissynttäreille, pulikoimme altaassa ja leikimme läpsyleikkejä niin kuin aina ala-asteella tyttöjen kanssa tehtiin ja laulettiin. Mun mielestä me laulettiin nalleista ja karkeista, täällä laulettiin juhlista ja poikaystävistä. :) Oli ihana tyttöjen päivä ja mun namibialainen prinsessa on tosi suloinen.

Tyttöleikkien jälkeen lähdettiin puistoon kuuntelemaan Namibian suosituimpia artisteja. Ihania rytmejä, kauniita sanoituksia ja mieletön meiniki. Yozika sanoi mulle, että "you dance very funny", mutta siellähän bailattiin mustien seassa Tytin kanssa melkein ainoina valkoisina. Jatkettiin luokkakaverimme Sakyn kanssa iltaa vielä mustien suosikkiklubille tanssimaan ja pelaamaan bilistä.



Tämä sunnuntai on erilainen, sillä mennään illalliselle Puccinin omistajan luokse. Vietämme täällä vajaat puoli vuotta oleskelleen amerikkalaisen ystävämme Markin läksiäisiä. Tällä viikolla Pucciniin saapui myös uusi suomalainen Suvi-Tuuli. Suomi on täällä hyvin edustettuna.



Eläkeläinen Saara toivottaa mukavaa sunnuntai-iltaa ja uutta viikkoa! Pitäkää huoli itsestänne. Haleja. S

Onnee Jerelle :)

Tämä on ratveille!

Kevät = kesä

Tänään ollaan oltu kuusi viikkoa maailman toisella laidalla. Kesäaika alkoi aamulla, joten aikaeroa Suomeen on tällä hetkellä vain tunnin verran. Virallisesti täällä alkoi kevät syyskuun ensimmäisenä päivänä, mutta kevät ei kyllä ole lähelläkään meidän kevättä. Päivisin on jo niin kuuma, että mielummin ottaa taksin kuin kävelee kaupungille vajaan 10 minuutin matkan. Ja aamuisin on ihana sujahtaa mekkoon.

Koulu jatkui virkistävän loman jälkeen maanantaina. Oli mukava palata arkeen ja nähdä tutut ihmiset koulun käytävillä. Tunneilla opimme mainostoimiston eri osastoista ja tutkivasta journalismista. Opettajamme oli itse tehnyt journalismin kovinta lajia aikaisemmin, kun työskenteli valtion yleisradioyhtiö NBC:lle. Valokuvauksen kurssille meidän piti kertoa suhteestamme Heroes' Day:hin, jota vietetään täällä vuosittain 26. elokuuta. Otimme muutamat kuvat ja kirjoitimme, mitä me ajattelemme päivästä, jolloin kunnioitetaan Namibian itsenäisyyssodan alkamista vuonna 1966 ja siinä taistelleita. Minun valokuvani symboloivat erilaisia ihmisiä, jotka elävät yhdessä sekä taivasta, johon sielu jatkaa matkaansa maallisen elämän jälkeen. Tytti kuvasi oman itsenäisyytensä kehittymistä vuosien takaisilla kuvilla, joita hän löysi tietokoneensa uumenista.

Torstaina kävimme katsomassa kahden namibialaisen nuoren naisen lyhytelokuvan nimeltä Kamelthorns. Elokuva kertoi kahdesta nuoresta tytöstä, parhaista kaveruksista, jotka pakenevat todellisuutta ja etsivät itseään. Erityistä leffassa oli se, että sen avulla kerättiin rahaa koko pitkän elokuvan filmaamiseen. Fundraiser oli valmistettu amerikkalaisten tuottajien ja rahoittajien avustuksella ja nyt tytöt halusivat filmata koko käsikirjoituksen mukaisen tarinan. Tällä lyhyellä pätkällä he yrittävät vakuuttaa rahoittajia ja osallistuvat kansainvälisiin elokuvakilpailuihin julkisuuden ja rahan toivossa. Saimme Tytin kanssa puhtia ja kannustusta omaa dokumenttiamme varten. Haluamme tehdä yhtä hienoa, tai hienompaa, jälkeä ja päätimme yrittää keskittyä dokkarissamme kuvakerrontaan.

Perjantaina marssimme kampaajalle, sillä voimakas aurinko ja kuiva ilma ovat hiuksille stressin paikka. Ensimmäinen, nuorin nainen pesi hiuksemme, keski-ikäinen omistaja tasoitti ja vanhin lady föönasi mulle kauniit kiharat. Tytti oli suoraan kuin Thelmasta ja Louisesta pallomaisella muotoilulla. Illalla menimme katsomaan stand up:ia, mutta emme oikein ymmärtäneet nigger-huumoria. Onneksi pääsimme klubille tanssimaan loppuillasta.
Täällä on muutenkin hyvin erilainen huumori. Meidän ironia ja sarkasmi ei pure paikallisiin alkuunkaan. Saammepahan sitten Tytin kanssa nauraa kaksin kerroin, ensiksi vitsillemme ja sitten höpsöille kavereille, jotka eivät tajua meitä. Olemme tienanneet monta lisävuotta sillä naurulla, jota täällä olemme ilmoille pääställeet.





Erilainen kulttuuri näkyy myös siinä, miten naiseen suhtaudutaan. Valkoinen nainen on jotain ihmeellistä ja joka kerta kadulla kävellessä saa tervehtiä vastaantulevia miehiä ja teeskennellä, että ei huomaa perään kääntyviä päitä. Useasti olemme kyselijöille valehdelleet, että emme muista puhelinnumeroitamme. Tässä kännyköiden luvatussa maassa saisi muuten olla koko ajan olla vastaamassa mitä kuuluu? -viesteihin. (Kännykkäliittymä maksaa 3 euroa viikossa ja siihen sisältyy muun muassa 700 ilmaista tekstaria). Tällä viikolla olen ensimmäistä kertaa toivonut olevani vain Saara, joka saisi olla rauhassa. Mieletön määrä huomiota saa meidän päät ihan pyörälle!


Eilen olimme kuuntelemassa zambialaista hiphopia ja kunhan Tytin pyykit ovat pyörineet lähdemme Suomitytöille syömään pannukakkua.

Mukavaa oloa sinne syksyn keskelle! Halit. Saara