Tasa-arvon ikävä

Aivan käsittämätöntä että ollaan oltu täällä jo yli 7 viikkoa. Kohta ollaankin reissumme puolessavälissä, ja tulee aika laskea päiviä kotiinpaluuseen. Tällä hetkellä tuntuu kylläkin täysin siltä, että haluaisin jäädä tänne pidemmäksi aikaa, enkä lähteä kotiin lainkaan.

Yksi asia, mikä täällä kylläkin ahdistaa jonnin verran, on miesten ja naisten väliset erot. Namibia on selkeästi miesten maa, miehet pyörittävät lähes kaikkea. Etenkin viikonloppuisin ulkona ollessa olo on toisinaan kuin jollakin riistaeläimellä, jota kuka tahansa voi yrittää saalistaa ja tulla koskettamaan. Erityisen ärsyttävää on se, kun ihmiset tulevat koskettelemaan lävistystäni täydellä tanssilattialla. I want to have my private area, please.. Myös valkoisena naisena joudun useammin huomion kohteeksi - kerrankin kävellessäni Katuturassa kuulin huudon “Morning white meat, white flexible meat”.

Olen myös huomannut sen, että yllättävän nopeasti täällä leimautuu jonkun tyttöystäväksi. Jos viettää vähänkin enemmän aikaa jonkin miespuolisen henkilön kanssa, leimautuu tämän friiduksi alta aikayksikön. Itsekin olen joutunut oikomaan vastaan tulleita kysymyksiä “Ah Tutte, how is your boyfriend??”. Argh. Täällä kyllä oppii arvostamaan sitä, että Suomessa tulee kohdelluksi tasa-arvoisena, ei ainoastaan naisena. Pitäisikö sitä harkita johonkin säkkiin pukeutumista, ettei sukupuoli olisi ensimmäinen asia, mikä huomioidaan?

Yhden asian haluan kyllä viedä täältä Namibiasta mukanani kotiin: tervehtimisen jalon taidon. Tällä hetkellä tuntuu vallan normaalilta tervehtiä vastaantulevia ihmisiä koulussa, samaan hissiin astuvia tyyppejä ja niitä, jotka liikennevaloissa hyppäävät saman taksin takapenkille. “Hello, how are you? I’m fine, and you?” Näen jo kauhukuvia siitä, kun joulukuisena aamuna hyppään Espoosta bussiin ja tervehdin tuntematonta ihmistä vieressäni. Suomessahan moisesta törppöälystä leimautuisi hulluksi!

Mielestäni mulle on tehnyt myös hyvää kuulua vähemmistöön. Pakko myöntää, että kotosuomessa olen huomannut olevani turhan ennakkoluuloinen ja leimaavani ihmisiä pelkän ihonvärin perusteella. Eihän sillä kuitenkaan ole mitään väliä onko musta, valkoinen vai värillinen, ihmisiähän me kaikki ollaan. Jokaisen pitäisi joskus kokea moinen ulkopuolisuus, se on varsin silmiä avaava kokemus.

Päivät lämpenevät kovaa vauhtia. Eilen lounaalla ollessamme huomasimme ilman olevan jo aikas tuskaisen kuuma, mutta pahempaa on vielä luvassa. Kylmään tottunut suomalainen suorastaan sulaa auringonpaisteessa, varjossa on pakko pysytellä. Myös pilviä on alkanut näkyä taivaalla, jännää. Harmittaa, kun ei ehditä nähdä sadekautta, mutta ehkäpä vielä joskus tieni johtaa takaisin Namibiaan ja näen myös nuo sateet..

Dokkarimmekin on saanut tuulta purjeisiinsa, ja henkilökohtaisesti olen todella innoissani tulevasta projektista. Siitä lisää infoa sitten kun on materiaalia nauhalla ja hommat ovat lähteneet kunnolla käyntiin.

On mulla kyllä teitä kaikkia kova ikävä, vaikkakin se ajatus kotiinpaluusta on niin kaukainen ja etäinen.. Itkin lentokentällä hyvästellessäni rakkaat, sama ilmiö tapahtuu aivan varmasti myös tässä päässä.

<3: Tytti